maanantaina, elokuuta 20, 2007

Leimattuja identiteettejä ja uusnunnia

Parin viikon takainen Michael Quarshien haastattelu A-Zoomissa jäi mieleen lähinnä sen takia, että toimittaja näytti olevan syvästi ihastunut haastateltavaan. Asiallista ohjelmaa oli vaikea seurata, koska huomio kiinnittyi sen seuraamiseen, milloin Sari Helin hyökkää haastateltavan syliin.

Onneksi syliin hyppäämistä ei tapahtunut, koska tällöin ohjelmasta ei muistaisi mitään muuta. Yksi kysymys kuitenkin jäi mieleen: ”Miltä tuntuu olla toisten määrittelemä?”

Kysymys oli periaatteessa hyvä, koska se antaa mahdollisuuden purkaa kriittisesti sitä tapaa, jolla erilaiseksi identifioituja ihmisiä leimataan. Toisaalta se, että kysymys esitetään vain ”erilaisiksi” identifioiduille ihmisille on osa ongelmaa.

Tällöin tapahtuu eräänlainen kaksinkertainen identiteetin leimaaminen.

Ensimmäinen leima lyödään siinä vaiheessa kun ihminen todetaan poikkeavaksi, jutun aiheeksi. Jos suomalainen ei olekaan valkoinen työssäkäyvä protestanttimies- tai nainen vaan vaikkapa Suomi-territorion ulkopuolella syntynyt ja vieläpä erilaisen näköinen, hänestä täytyy tehdä hänen erilaisuuttaan korostava juttu. Haastateltavalla on pakko olla jotain erikoista sanottavaa identiteetistä ja kulttuurista, vaikka häntä ei ole vielä edes tavattu. Toinen leima lyödään siten, että jutun päähenkilöön liitetään jutun tekotavassa kuten haastattelukysymyksissä ja taustamusiikissa vaikkapa identiteettikriisin kaltaisia ominaisuuksia, joista jutun kohde ei välttämättä lainkaan tunnista itseään.

Christine Choi Ahmed on kirjoittanut hyvin artikkelissaan ”The invention of Somali Woman” stereotypioista, jotka koskevat somalinaisen alisteista asemaa. Pakolaistutkimuksessa on puolestaan kiinnitetty huomiota eräänlaiseen uhridiskurssiin: pakolaiset esitetään uhreina, jotka joutuvat kohtalokkaalla tavalla erilleen ongelmattomaksi määritellyn lähtömaan kulttuurista ja sosiaalisista suhteista. Lisäksi hän joutuu ”maahantulokriisiin”, integraatiostressiin ja rasismin kohteeksi tulomaassa. Kaikki stereotypiat eivät välttämättä ole negatiivisesti latautuneita, vaan joissakin toistuu myös positiivisesti värittynyt tarina idän viisaudesta, joista ”länsimaisilla” ei ole tietoa.

Stereotypioista ei pääse eroon, vaan ne ovat välttämättömiä maailman jäsentämisessä. Ne saattavat kuvata asianmukaisestikin ihmisen kokemusta. Niihin liittyvä kriittinen luenta on kuitenkin paikallaan silloin, kun niihin perustuvalle objektivoinnille annetaan haastateltavan kannalta välinpitämätön ja hallitseva asema.

Edellä mainitun kaltainen identiteetin leimaaminen näkyy myös siinä, ketkä tekevät YLE:n ohjelmia. Pari vuotta sitten NYT-liitteessä oli harvinaisen hyvin kirjoitettu artikkeli ”Ylen siivoojat”, joka kertoi maahanmuuttajataustaisten mediatyöläisten arjesta. Samalla tavoin kuin muussa yhteiskunnassa työmarkkinat ovat eriytymässä suomalaisten ”innovaatiotyöhön” ja maahanmuuttajien siivous- ja bussikuskityöhön, myös työt YLE:ssä ovat eriytyneet. Maahanmuuttajataustaiset mediatyöläiset työskentelevät pääosin kulttuuri- ja viihdepuolella tehden maahanmuuttajuutta ja identiteettiä käsitteleviä ohjelmia. Valtaväestö tekee varsinaiset uutiset ja päivänpolttavat primetimen asiaohjelmat joissa haastatellaan pääministeriä ja puolustusvoimien komentajaa.

Umayya Abu-Hanna ilmaisi mielestäni osuvan käsitteen taannoisessa Tuomas Enbusken haastattelussa. Tämä käsite oli nimeltään uusnunnuus. Uusnunnuus tarkoittaa tilannetta, jossa vakituisesta työsuhteestaan nauttivat valtaväestön jäsenet ovat hyvyyden ja auttavuuden tunnossaan valmiita kirjoittamaan monikulttuurisuusstrategioita ja osallistumaan rasismin vastaisiin kampanjoihin. Uusnunnat kuitenkin säikähtävät kun huomaavat että todellinen monikulttuurisuus on muutakin kuin ”kaikki erilaisia-kaikki samanarvoisia”-rintamerkki jakkupuvussa: se ilmenee todellisena vallan uudelleenjakona, jossa uusnunna kilpailee kenen tahansa kanssa vakituisesta työpaikastaan.

Olisiko aitoa monikulttuurisuutta myös se, että kaltaiseltani tavan talliaiselta kysyttäisiin miltä tuntuu olla toisten määrittelemä? Sillä kaikkihan ihmiset ovat enemmän tai vähemmän toisten määrittelemiä. Jos olisin tässä maailmaanheitettynä ja langenneena vapaa määrittelemään minuuteni myös ”mitdaseinin” ulottuvuudessa (käsite on peräisin Martin Heideggeriltä enkä aio sitä määritellä), olisin kaikkien mielestä Thor-jumalaan verrattavissa oleva, maailman seksikkäin, komein, älykkäin ja sympaattisin täydellisyys. Harmillisesti kaikki määrittelyt eivät kuitenkaan mene omien haaveideni mukaisesti, vaan joudun usein määritellyksi epäedullisesti vaikkapa jäyhäksi kommarisosiologiksi, joka jeesustelee ja yrittää peittää hömmelöyttään huonolla musiikilla.

Sellaista olisi monikulttuurisuus: myös ei-toivottuja asioita. Sitä, että huolimatta uusnunnan ja kenen tahansa välisestä tasavertaisuudesta työnhaussa lopputulos voi olla sellainen, että uusnunna pysyy työssään.

torstaina, elokuuta 16, 2007

Miksi ikääntyvä nainen ruostuttaa metallin?

Jos perheenäiti haluaa lopettaa murrosikäisen poikansa ei-toivotun toiminnan, hänen tarvitsee vain ilmaista pitävänsä siitä.

Oloni vanhan heavyn ystävänä on tuntunut ahdistavalta sen jälkeen kun Katri Helenasta kuoriutui hevileidi, hääpalstoilla alettiin puhua”hevihäistä” ja Idols-kilpailun voitti Hevi-Ariksi kutsuttu siperiankissa. On vaikea kuunnella rauhassa musiikkejaan maailmassa, jossa pääministeri ilmaisee tykkäävänsä heavysta ja jossa täysmaitokin alkaa olla hevimaitoa.

Jostain syystä olen antanut murrosikämäisesti ulkomaailman vaikuttaa yksityiseen musiikkikokemukseeni. Oman musiikillisen myöhäismurrosikänsä havaitseminen ahdistaa, koska en millään tavoin halua kuulua siihen musiikkiurpojen joukkoon, jolle erityisesti keski-ikäiset naiset musiikin kuluttajina ovat kuin kryptoniittia teräsmiehelle.

On hieman halpahintaista kohdistaa ylemmyydentuntoinen musiikkimakupilkka juuri tähän väestönosaan. Ei lyötyä saa lyödä. Keski-ikäinen nainen on muutoinkin hankalassa asemassa: hän joutuu lällätyksen kohteeksi vanhempien, elämänsä loppua lähestyvien ihmisten taholta, jotka ovat urakkansa jo tehneet. Toisaalta heille lällättävät nuoremmat saman sukupuolen edustajat, jotka ”tietävät” olevansa kauniimpia, tyylikkäämpiä ja älykkäämpiä. Lisäksi vastakkaisen sukupuolen edustajat nauravat partaansa saadessaan isompaa palkkaa ja arvostusta pienemmästä työpanoksesta sekä työelämässä että kotona.

Tähän päälle vielä musiikkimakupilkka: ei hyvin mene.

Jostain syystä on näet käynyt niin, että kulttuuria kuluttavalle väestölle keski-ikäinen naiskuluttaja edustaa makuun liittyvän turvallisuuden ja kesäkeittomaisuuden viimeisintä pistettä. Jos jokin musiikki kuvataan sellaiseksi josta ”keski-ikäiset naiset pitävät”, kyse on kategorisesti huonosta musiikista.

Jos keski-ikäinen nainen sattuukin pitämään populaari- tai klassisen musiikin kaanoniin kuuluvista taiteilijoista, hän pitää niistä väärällä tavalla ja vääristä syistä. Varsinkin klassisen musiikin kohdalla negatiiviset mielikuvat vilkkuvat. Huomattavaa musiikkitietoa omaava nainen on ylimielinen ja pöyhkeä nutturapäinen ylisivistystäti. Mies on puolestaan rento, joviaali ja humaani, varsinkin jos hänellä on tyylikkäästi rajattu parta. Populaarimusiikin kohdalla keski-ikäinen naiskuluttaja on teinivuosiinsa jämähtänyt, hieman höpsö fanittaja, mies tietenkin kulttuurintutkimuksen professoriksi kelpaava musiikkifriikki, jolta tippuu anekdootteja ja detaileja viehättävällä tavalla.

On hupsua, että musiikin kuluttajien maailma on vieläkin eräänlainen kulttuurimaailman Afganistan. Naisen on taisteltava tiensä läpi saadakseen edes hiven uskottavuutta.

Miehenä tällainen tilanne tuntuu inhottavalta. Kirjoittamattoman lain mukaan tulen pysymään coolina vaikka kuuntelenkin Ralf Gothonin "meteliksi" kutsumaa äänimassaa.

Kuinka voitaisiin luoda tilanne, jossa keski-ikäisellä naisella on mahdollisuus olla musiikin kuluttajajoukossa se joka on uskottava ja mukava? Ehkäpä ajan kuluessa näin käykin; vasta viime vuosina naisen on ollut ylipäänsä ollut mahdollista olla rockmaailmassa tasavertainen muusikko tai kuluttaja, ei ”naismuusikko” tai ”naiskuluttaja”. Kun turhat raja-aidat ja epiteetit sammaloituvat, ehkä myös keski-ikäinen nainen voi olla rauhassa uskottava kulttuurinkuluttaja.