tiistaina, toukokuuta 29, 2007

Keittiösosiologinen kompleksianalyysi

Disclaimer: this text is full of Heikki's pseudo-psychological bullshit. Don't take it too seriously, it's written 70% tongue-in-cheek.

Edesmenneen koomikon Jacques Tatin mukaan alemmuuskompleksissa on se huono puoli, että se on väärillä ihmisillä. Tulkitsen heittoa siten, että Tatin mielestä aidosti sympaattiset ja välittävät ihmiset painivat jatkuvien henkilökohtaisten kriisien keskellä, kun taas itsestään tietoiset ihmiset eivät katso peiliin vaikka syytä olisi.

Ensi alkuun heitto vaikuttaa varsin ymmärrettävältä. Voihan ajatella, että heikko itsetunto näkyy itsereflektiivisyytenä, ja itsereflektiivisyys puolestaan muiden huomioon ottamisena ja hyvänä käytöksenä. Liian vahva itsetunto puolestaan näkyy ylimielisyytenä ja epäkohteliaisuutena. Eli alemmuuskompleksi on kivoilla ihmisillä, mikä ei ole kiva asia.

Sosiologi ei kuitenkaan koskaan tyydy tällaiseen dikotomiaan, vaan haluaa tehdä nelikentän tai sitäkin monimutkaisemman kuvion itsetunnon ja ihmissuhteiden sosiaalisesta dynamiikasta.

Ylimielisen käytöksen takana ei ole kovinkaan usein vahva itsetunto. Takana voi olla esimerkiksi laajasta itsereflektiivisyydestä huolimatta tapahtuva tahaton sosiaalinen kömpelyys, joka voi johtua esimerkiksi tynnyrissä vietetyn lapsuuden aiheuttamasta sosiaalisten taitojen harjoituksen puutteesta. Tässä tapauksessa ylimieliseltä näyttävä ei siis ole aidosti ylimielinen henkilö vaan ns. sammakkomies tai -nainen. Jatkuvista petraamisyrityksistä huolimatta sammakkoihmiseltä pääsee suusta verbaalieläimiä ihmisten ihmetykseksi.

Ylimielisen käytöksen takana voi olla myös Pikkuveli-tai Napoleon-kompleksina arkikielessä tunnettu ilmiö, joka saattaa johtua sisarussuhteen valtasuhteiden aikaansaamasta heikosta itsetunnosta ja katkeruudesta. Monissa sisarusparvissa pienimmäinen joutuu kuulemaan jatkuvaa isoveljen tai -siskon harrastamaa vähättelyä sekä pilkkaa. Tämä syö miestä tai naista. Pilkka saattaa sytyttää tarpeen "näyttää niille", jolloin ihminen hampaat irvessä yrittää tehdä asiat paremmin kuin on kohtuullista vaatia. Itseen kohdistuvista vaatimuksista johtuva stressi yhdistettynä kokemukseen itseen kohdistuvasta vähättelystä voi purkautua sivullisiin kohdistuvina ylimielisyyden osoituksina. Sivulliset pitävät sitten pikkuveli-Napoleonia joko lahjakkuutena tai paskapäänä, usein molempina. Tässäkään kohdassa ylimielisyys ei liene aitoa ylimielisyyttä, vaan ennemminkin riittämättömyyden tunteen aiheuttamaa stressiä.

Alimielisen tai itseä vähättelevän käytöksen takana taas voi olla hyvinkin vahva itsetunto. Riippuu tietenkin siitä, millaisia muotoja itseä vähättelevä käytös saa. Oman persoonan roolin vähätteleminenhän voi olla tervettä suhteellisuudentajua. Ajatellaan vaikka poliitikkoa, jalkapalloilijaa tai kirjailijaa, joka ei jonkun tärkeän tapahtuman jälkeen (rauhansopimus, MM-mestaruus yms.) halua jalustalle. Onhan selvää, että tällaisissa monesta tekijästä riippuvissa tilanteissa rinnan röyhistely on ennemminkin huomiota haluavan Napoleon-pikkuveljen hommaa kuin sellaisen, joka huomioi myös muut ihmiset ja tietää omat rajansa.

Itseä vähättelevä käytös voi saada toki myös muotoja, joiden takana on heikko itsetuntemus. Yhtäältä kyse voi olla Marvin-ilmiöstä eli jatkuvasta oman elämän hankaluuden tilittämisestä, joka voi jatkuvien "mie en ennää jaksa", "menkää vaan, älkääkä välittäkö miusta"-heittojen vuoksi tehdä muiden elämästä helekuttia. Viittaan siis Marvin-ilmiöllä Linnunradan käsikirja Liftareille-kirjasarjan masentuneeseen androidi Marviniin. Marvin ilmaisi jatkuvasti olevansa "erittäin masentunut", että hänellä on planeetan kokoiset aivot ja ettei häntä kuunnella eikä arvosteta.

Marvin-ilmiö on monimutkainen, ja itsetunnon voimakkuuden osuus siinä on hankalasti analysoitavissa. Voihan ajatella, että Marvin-ilmiö on Napoleon-pikkuveli-ilmiön tai sammakkomiehen syndrooman aiheuttaman tahattoman yksinäisyyden johdannainen. Se voi myös johtua ylisuurien itseä koskevien odotusten ja kylmän maailman törmäämisestä.

Oli Marvin-ilmiön syy mikä tahansa, se ei psykologisoimalla tai "asenneongelmaa" koskevilla muistutteluilla parane. Marvin-ihminen ei tahallaan halua aiheuttaa inhaa ilmapiiriä, ja hän voi hyvinkin tarkkaan tietää miten ihmisten kanssa tulisi periaatteessa olla. Ongelma on siinä, että elämä on kompleksimpaa kuin mikään self-help-opas antaa ymmärtää, ja virheitä ja kömmähdyksiä sattuu. Marvin vain vetää helposti johtopäätöksen, että vain hän tekee virheitä.
Marvin-ihmisiä kannattaa ymmärtää ja heidän kanssaan kannattaa puuhastella, niin saattaa olla että Marvin piristyy ja alkaa ymmärtää että rapatessa roiskuu ja että maailmassa on myös hyviä asioita kuten Wiener Nougat-konvehdit. Jos Marvin-ihmiselle sanoo että "ole hiljaa, en jaksa kuunnella" niin Marvinista tulee entistäkin enemmän Marvin, mikä ei ole hyväksi Marvinille eikä hänen ympäristölleen.

Mielestäni Marvin-ilmiötä vakavampi ilmiö on sellainen, jossa heikko itsetunto peitetään oikeastaan kokonaan. Toisin sanoen ihminen näyttää päältä päin joviaalilta ja onnelliselta, mutta tämä johtuu ainoastaan siitä, että tämä kyynisesti pään sisällään toteaa että "jos minä perkelsaatana sanon jotain väärin niin kaikki menee vaan entistä enemmän vituralleen joten parempi vain miellyttää muita". Tämä ihminen voi jopa olla innokas auttamaan muita, vaikka saattaisi itse tarvita apua kaikkein eniten. Auttamishalu ei synny tahdosta vaan pelosta. Pelko puolestaan jäytää sielua, ja tekee ihmisestä lopulta ihan raunion. Raunio odottaa viimeistä pimahtamispistettä, joka voi löytyä ihan mitäänsanomattoman pienessä konfliktissa. Tällaisissa tilanteissa viaton vaimo voi saada puukosta.

Sitten on vielä luihu luikero-ilmiö. Ihminen saattaa olla joviaali, suosittu, mukava ja kaikin puolin ihana, mutta kohta huomaat että kaikki rahasi onkin viety ja pääsi leikattu irti. Hänellä voi olla todella vahva itsetunto, siis epärealistisen sairaalloinen, toisin sanoen hän voi olla oikeasti luonnehäiriöinen patologinen valehtelija. Luihu luikero ei vahvasta itsetunnostaan huolimatta herätä epäilyjä kusipäisyydestä, vaan hän voi olla hyvin taitava sosiaalinen toimija, kaikkien sympaattisena pitämä mukavuus.

Kaikkein vakavin ilmiö on kuitenkin ilmiö, jota sanotaan keittiöpsykologiaksi. Keittiöpsykologia on sellaista, mitä olen juuri harrastanut monen rivin verran. Keittiöpsykologit ovat kaikkein vaarallisin ja ärsyttävin maanpäällinen elämänmuoto, koska he analysoivat muita ja heidän elämäänsä vain todistaakseen itselleen olevansa joitain helvetin enkeleitä.
Tämä ei johdu mistään sosiaalisesta patoutumasta, vaan aidosta sadismista, perkeleellisyydestä ja liiallisesta valkosipulin syönnistä. Aivottomiin keittiöpsykologeihin kuten allekirjoittaneeseen eivät tepsi mitkään psykologin tai noitatohtorin konstit. Me emme lähde kulumallakaan, vaan istumme saatanan oikealla puolella tuomitsemassa eläviä ja kuolleita. Lällällää.

lauantaina, toukokuuta 26, 2007

Yleissivistyksen harmittava hankaluus

Kuuntelin eräänä päivänä radiosta nuorten elämää käsittelevää ohjelmaa, joka oli nauhoitettu vuonna 1970. Vappu Taipale oli huolissaan siitä, että nuorten pahoinvointi on lisääntynyt samaan aikaan kun heillä on yhä enemmän omaa rahaa ja vapaa-aikaa. Nuorten mielenterveysongelmat olivat lisääntyneet ja kaikki näytti olevan kaikin puolin huonommin kuin ennen. Kaiken lisäksi kulutusyhteiskunta tekee tuloaan. Tapa paikantaa ongelmia ja puhua riskiryhmistä ei juuri poikennut omana aikanamme käytävästä keskustelusta.

Kullakin vuosikymmenellä ollut "oma aikamme" on ollut aina se kauhein, ja tämä näkyy erityisesti tavassa puhua nuorten hyvinvoinnista. Tuntuu siltä, että viime aikoina räjähdysmäisesti siinnyt yleissivistystä koskeva keskustelu on samanlaista nuorisoa koskevaa kauhistelua. Ennen oltiin sivistyneempiä, ja heikentynyt yleissivistys näkyy erityisesti nuorisossa.

Laaja yleissivistystä koskeva keskustelu alkoi pari viikkoa sitten, jolloin Helsingin Sanomien toimittajakoulun avajaisissa Aatos Erkko ilmaisi huolensa suomalaisten yleissivistyksen heikkenemisestä. Tämän jälkeen asiasta uutisoitiin innokkaasti päätiedotusvälineissä. Tästä seurasi se, että kohta yleissivistyskeskustelua ei ole päässyt enää pakoon minnekään. Eräänä päivänä jouduin YLE radio 1:stä kuuntelemaan kaksi erillistä aihetta käsittelevää ohjelmaa.

YLE:n ohjelmat olivat hyviä, koska niissä suhtauduttiin kriittisesti koko sivistyksen käsitteeseen ja sen avulla tapahtuvaan ulossulkevaan vallankäyttöön, esim. Britannian ja Itävallan kansalaisuuden saamisen edellytyksenä käytettäviin yleissivistystesteihin. Silti on oireellista että tämäkin kirjoitus käsittelee aihetta, joka lähti liikkeelle yksittäisen sivistyssetterin ja eliittimiehen toimesta.

Olen aina suhtautunut kriittisesti Pierre Bourdieun habituksen, sosiaalisen kentän ja sosiaalisen pääoman käsitteisiin, mutta julkinen yleissivistyskeskustelu kuvastaa Bourdieun teoretisointeja hyvin. Riittävän korkean sosiaalisen pääoman ja habituksen omaavat henkilöt pääsevät määrittelemään melkein minkä tahansa asian yhteiskunnalliseksi ongelmaksi, ja tähän ongelmointiin enemmistö mukautuu ja alkaa käymään iloisesti pulppuavaa keskustelua yleissivistyksen rappiosta. Koko keskustelu kuitenkin käydään käsittein ja määrittelyin joka on rakenteeltaan rajallinen ja vaihtoehtoja sulkeva. Tietyt ongelmoinnit otetaan vakavammin kuin toiset, ja toiset "yleissivistykseen kuuluvat" asiaan saadaan liittymään siihen mutkattomammin kuin toiset.

Mitä yleissivistys sitten oikein tarkoittaa, jos se on kerran rapistumassa?

Kaiken tiedon kehto Wikipedia määrittelee yleissivistyksen tieto- ja taitomääräksi, jonka "kaikkien kansalaisten olisi hallittava voidakseen toimia ja vaikuttaa yhteiskunnassa". Tällainen määritelmä on varsin lavea, mutta selkeä vastakohta esimerkiksi ammatilliselle tai tieteelliselle erikoistumiselle. Yleissivistys tarkoittaa siis kaikilta ihmisiltä edellytettävää tietoa ja taitoa.

Silloin kun halutaan löytää kriteerejä tiedolle joka kaikkien olisi hallittava, tullaan melko syville vesille. Kuka määrittelee yleissivistyksen yleisen oppimäärän? Mikä tietäminen ja taitaminen on olennaista ja välttämätöntä yhteiskunnassa toimimiselle ja vaikuttamiselle? Voisiko peräti ajatella, että tietyn tarkasti määritellyn tietotason edellyttäminen on aina tapa oikeuttaa yhteiskunnallisiin marginaaleihin kohdistuva symbolinen väkivalta sekä luoda ja pitää yllä ryhmien välisiä eroja.

Aatos Erkon ilmaisemassa ongelmoinnissa vaikutti siltä, että uskottava ja vakavasti otettava kansalainen on sellainen joka tuntee Habsburg-suvun vaiheet ja Vergiliuksen Aeneiin. Muut ovat tomppeleita jotka täytyy saada sivistymään ja löytämään itsensä. Tällaisessa ongelmanasettelussa yleissivistys tulee sivistykseksi tiettyjen kulttuuristen ja poliittisten avainryhmien ehdoilla.

En niele purematta Erkon ja Ilkka Niiniluodon väitettä että yleissivistys olisi rapautumassa. Saattaa ennemminkin olla niin, että siinä missä yhteiskunta on muuttunut, myös yleissivistys muovautuu kohti uusia muotoja. Tiettyyn yleissivistyskäsitykseen tottuneet vanhat miehet eivät välttämättä tunnista, että asiat, jotka olivat vielä 60-luvulla yleisesti ottaen roskaa, ovat nykyisin jo etabloituneet ja muovautuneet traditioksi. Tarkoitan muun muassa populaarikulttuuria.

Voisin lyödä lisäksi miljoonan vetoa että ihmisten ympäristötietoisuus on nykyisin laajempaa kuin 70-luvun alussa. Yksittäisiä kasveja kaikki eivät välttämättä tunnista, mutta varmasti tiedetään tarkkaan mitä tarkoitetaan fossiilisilla polttoaineilla tai hiilidioksidilla. Lisäksi monet taidot ovat korvautuneet sellaisilla valmiuksilla, jotka vain sattuvat olemaan tämänhetkisessä yhteiskuntaelämässä merkittäviä: tarkoitan esimerkiksi tietoteknisiä valmiuksia.

Tässä muutoksessa ei välttämättä ole kyse mistään degeneraatiosta, vaan yhteiskunnallisesta muutoksesta, johon vanhat miehet reagoivat "O tempora, o mores"- tyylisellä moraalipaniikilla. On hassua, että viisaat ihmiset eivät huomaa käyttävänsä omia arvolatautuneita kriteerejään suunnatessaan kritiikkiään nuorisoon. Miten ihmeessä nuorilla voisi olla tietotaitoja, jotka ovat olleet relevantteja yhteiskunnassa pärjäämisessä vuonna 1958?

Varmaankin 1400-luvulla vanhat ritarit ihmettelivät aikoja ja tapoja, kun enää ei heiluteltu pitkäämiekkaa, vaan kalpamiekasta tuli päivän sana. 1800-luvulla päiviteltiin että voi aikoja ja tapoja kun Minna Canth kirjoittaa pahalla tavalla. Aika kuitenkin lopulta näyttää, mikä ilmiö jää roskaksi, ajankuvaksi tai päiväperhoseksi, mikä taas klassikoksi. Vanhojen miesten harmitukseksi usein oman aikansa roskasta tulee myöhemmän ajan klassikko sekä yleissivistyksen merkki ja toisin päin.

Loppuun erittäin lyhyt (ja huono) yleissivistysruno:

Yleinen sivistys on monelle kivistys
pitäisi mennä muottiin, Erkon ja eliitin nuottiin

Ei kelpaa osaksi kansaa jos ei tunne Kalmaria ja Hansaa
takaisin vaikka Irakiin, jos ei ole suhdetta Chiraciin

Mitä pitäisi tietää, minkälaista tietämättömyyttä sietää?
Kuka tiedosta määrää, ketkä koulussa häärää?

Se on valtasuhteisiin liittyvä juttu, eikä näköjään Niiniluodollekaan tuttu.
Mutta kuka muu voisi edes aavistaa, sitä tunnetta mahtavaa
kun lähtee lentoon Googlen nokalta, saa olla hetken rauhassa wikipediassa
Häkkilinnun lailla saa törmäillä ihminen
vain Matti Nykänen voi tietää sen.

(runon loppuosa on mukailtu erään kuuluisan mäkihyppääjä-laulaja-artistin laulun mukaan, jonka tunteminen kuuluu yleissivistykseen)

perjantaina, toukokuuta 18, 2007

Inland Empire ja valmiit viivoittimet

Kaikkihan tietävät, että Paavo Väyrynen inttää, valittaa ja on hankala. Rakel Liekki on puolestaan moderni ja älykäs. Sillä mitä he tekevät tai sanovat ei ole juurikaan väliä.

Timo Koivusalo tekee aina huonon elokuvan ja David Lynch hienon. Kummankaan tuotoksia ei tarvitse nähdä, kritiikki ja silmä ovat kuitenkin valmiina.

David Lynchin uusinta elokuvaa Inland Empirea on jo ehditty kehua runsain mitoin radikaalin uudesta tekotavasta, hienon mystisestä juonesta ja erikoisesta tunnelmasta. Itse olen taipuvainen ajattelemaan että jotkut kritiikeistä on varmaankin kirjoitettu jo ennen ensimmäistäkään silmäystä valkokankaalle.

Lynch tuntuu jääneen omien tyylikeinojensa vangiksi. Elokuvan juonentynkää ei voi pitää kovin radikaalin uutukaisena. Elokuvan ja ihmisen elämän sekoittuminen ja kaksoiselämä ovat elokuvan pohjarakenteena ties kuinka vanhoja. Tätä juonen pohjarakenteen mukaelmaa on jopa itse Lynch käyttänyt jo kaksi kertaa (Mulholland Drive ja Lost Highway). Tällainen juonirakenne on tietysti väljä ja antaa mahdollisuuksia monille erilaisilla kerrontaratkaisuille, mutta Lynchin ratkaisu on tällä kertaa sama kuin AC/DC tekisi levyn jonka nimi on "Hot Rock" ja joku väittäisi sitä uudeksi ideaksi.

Punaisia samettiverhoja, välkkyviä lamppuja, hitaita kameraliikkeitä, prostituoidun oloisia naisia ja synkän jännittävää taustamusiikkia yhdistettynä mielenterveyden rajamaastoissa liikkuvaan päähahmoon. Väliin vanha tanssittava hitti, sitten hieman omituisia mölliäisiä, hieman väkivaltaa, ehkä kuolemakin. Lynch on käyttänyt tätä tyylikuvastoa jo yli 20 vuotta, ja lähes kolmen tunnin mittainen kavalkadi näitä tyylikeinoja yhdistettynä Inland Empiren puolivillaiseen elokuvajuoneen saa aikaan vaikutelman siitä, että nyt tehdään Lynch-parodiaa. Elokuvaa oli hieman vaikea ottaa vakavasti, niin monta kertaa elokuvaa katsoessa tuli tunne siitä että tämä on jo nähty.

Siinä ei ole mitään pahaa, että ohjaaja on tyylilleen uskollinen. Olisihan hupsua vaatia esimerkiksi Aki Kaurismäkeä tekemään sellainen elokuva jossa Kati Outinen ei murjota ja jossa ei puhuta kirjakieltä eikä soiteta vanhoja tangoja.

Aki Kaurismäen ja David Lynchin viimeisimpien leffojen ero on kuitenkin siinä, kuinka paljon elokuvan "pihvi" pohjautuu näille tyylikeinoille. Laitakaupungin Valot tuo esiin tyylillisistä seikoista huolimatta uudenlaisen ja mielenkiintoisen mukaelman vanhasta tarinasta joka löytyy jo Raamatusta, Mutta Lynchin uusin jää tönkön juonensa kanssa tyylikeinokavalkadiksi ja kamerakeinoportfolioksi.

Elokuvan katkelmallisuuteen ja kokoamiseen perustuvasta tekotavasta on kirjoitettu trendilehdistössä melko paljon uutena ja radikaalina tapana tehdä elokuva. Tämä valinta näkyy valitettavasti siinä, että homma ei tunnu pysyvän hanskassa.

Tällä kertaa täytyy siis olla hieman ankara Lynchia kohtaan ja antaa vain kaksi tähteä.
Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö leffaa voisi pitää hyvänä, ja etteikö jälleen joku kahvipöytäkeskustelu voisi olla antoisa sen takia, kun pohditaan että mitä ne jänikset symboloivat. Eli elokuva kannattaa käydä katsomassa, niin voimme keskustella jäniksistä.

perjantaina, toukokuuta 11, 2007

Demokratia on kamala sana

Demokratia silloin kun se käsitetään parlamentaariseksi demokratiaksi perustuslakeineen ja oikeusvaltioperiaatteineen on harvojen herkkua. Se on suorastaan tuiki harvinainen ja ihmeellinen ilmiö, jos parlamentaarisuuden, perustuslaillisuuden ja "oikeusvaltioperiaatteen"(tämähän voi tarkoittaa melko monia asioita; ei mennä tänään siihen) mukaan lisätään toimiva vaalikierto, vähäinen korruptio, eri osapuolten tasapuolinen näkyvyys ja mahdollisuudet tuoda asiansa esiin, mahdollisuudet perustaa uusia liittoumia ja järjestöjä yms. ja kansalaisten omaehtoiset mahdollisuudet tehdä aloitteita ja valituksia tärkeiksi kokemissaan asioissa.

Käytännössä demokratia siinä mielessä kuin se yleensä Suomessa käsitetään kukoistaa lähinnä Euroopan Unionin, Pohjois-Amerikan, Japanin ja Australian alueilla. Se on jonkinlaisella oraalla, kehittymässä voimakkaasti eteenpäin tai lievissä vaikeuksissa ja hienosäädön tarpeessa Etelä-Amerikassa, muutamissa Itäisen Euroopan maissa, joissakin Afrikan maissa (Etelä-Afrikka, Botswana yms.) sekä muutamissa Lähi-Idän ja Aasian maissa. Suurimmassa osassa maailman maista on vakavia puutteita oikeusvaltion takaamisessa ja tavan kansalais- ja poliittisten oikeuksien turvaamisessa.

Tämä maajaottelu on siis puhtaasti omani, ja siihen tulee suhtautua äärimmäisen kriittisesti, koska maita on mahdotonta asettaa maanosittaisiin lokeroihin: onhan selvä että Aasia on niin laaja alue että sieltä löytyy melkoinen kirjo erilaisia hallinnollisia järjestelmiä. Myös "kehittymässä voimakkaasti eteenpäin tai lievissä vaikeuksissa ja hienosäädön tarpeessa"-määritelmäni ei oikeastaan kerro mitään siitä, kuinka ihmisten kansalais- ja poliittisten oikeuksien toteutumiseen tulisi suhtautua esimerkiksi Israelin, Iranin, Intian, Filippiinien tai Indonesian kohdalla, joista jokaisessa on periaatteessa demokratia, mutta joissa kussakin omista syistään on myös hirvittävän vakavia puutteita käytännön "demokratian" toteutumisessa.

Tämä kirjoituksen tarkoituksena ei olekaan kartoittaa sitä mikä olisi demokratian ideaalitila, eikä myöskään luoda katsausta siihen miten demokratia eri maissa toteutuu. Kärki kohdistuu ennemminkin siihen, että mielestäni arabimaiden ja myös Iranin, Afganistanin ja Pakistanin demokratiasta käytävä keskustelu on koko lailla erilaista kuin muiden maiden, esim. Kiinan, Nigerian tai Intian demokratian tilasta käytävä keskustelu.

Tämä on tässäkin blogissa ties monta kertaa kierrätetty aihe, mutta hyvää jaksaa kierrättää. Kyse on siitä, että lähi-idän maiden demokratian kehitystä koskevassa keskustelussa tuodaan aina esiin uskonto yhtenä selitystekijänä, muiden alueiden kohdalla ei. Tämä on mielestäni hieman hupsua.

On mielestäni huomionarvoista, että aika ajoin nousee kysymys "Islamilainen maailma edusti maailman huippua tieteessä muutama vuosisata sitten. Mikä on aiheuttanut nykyisen alennustilan?" Kysymys on toki kysymisen arvoinen, mutta siihen liittyy ongelmallinen uskonnon roolia ylikorostava taustaoletus. Ei näet ole ensinnäkään olemassa puhdasta "islamilaista maailmaa", koska uskonnon rooli ja käyttötapa vaihtelee maiden, poliittisten ryhmien ja alueiden välillä varsin paljon. Kysymyksen muotoilu taustaoletuksineen innoittaa hakemaan selityksiä epädemokratialle "uskonnosta ja kulttuurisista tekijöistä", vaikka ei sellaisia tekijöitä voi erottaa niistä valtasuhteista ja sosiaalisista voimista, jotka vaikuttavat "uskonnon ja kulttuurin" lopulliseen muotoon. Usein selitysvoimaiset syyt voivat olla tyystin muualla.

Koitan selventää. Lyhytmuistiset ihmiset eivät muistane että vielä 70-luvulla Euroopassa oli kolme sotilasdiktatuuria: Espanja, Kreikka ja Portugali, puhumattakaan kommunistisista maista. Kun katsoo tuon ajan Etelä- ja Keski-Amerikkaa, tulee vielä lohduttomampi kuva: Chile, Argentiina, Brasilia, Guatemala, El Salvador, Nicaragua... listaa voisi jatkaa ties kuinka pitkälle, koska tuon ajan Latinalaisessa Amerikassa vain Costa Ricassa on ollut jonkinlaisia demokratian ja hyvän hallinnon piirteitä. Ei kai tuolloin tai sitä ennen lähdetty etsimään kyseisten maiden poliittisen kehityksen syitä katolisesta uskonnosta, vaan tarkkaan eriteltiin esimerkiksi sosio-ekonomista rakennetta sekä keskeisten yhteiskunnallisten ryhmien välisiä intressejä ja toimintamahdollisuuksia (hui! -nykyisin ei saa sanoa sanaa yhteiskuntaluokka tai heti pamahtaa marxisti-leninistin leima otsaan), esimerkiksi suurmaanomistukseen perustunutta "Caudillo"-systeemiä ja keskeisten teollisuudenalojen työntekijöiden ja työnantajien välistä suhdetta. Miksi tämänkaltaisia tekijöitä ei tarkastella Lähi-idän suhteen, vaikka ne voisivat antaa aihetta monenlaisiin huomioihin?

Joku saattaisi huomauttaa, että uskonnollisella retoriikalla politikoimisen rooli yhteiskuntaelämässä on sangen erilaista jos verrataan vaikkapa Irania ja Chileä. Tällöin uskonnon sivuuttaminen demokratiakeskustelussa olisi väärin.

Kuka tahansa huomaa että uskonnolla retoroidaan Lähi-idässä enemmän kuin monessa muussa paikassa. Kyse onkin siitä, että uskonnolla retoroiminen ja uskonto sinänsä on syytä erottaa jämäkästi toisistaan. Väitän siis, että islam uskontona ei ole minkäänlainen demokratian este, eikä se poikkea tässä suhteessa mistään muusta uskonnosta. Uskonnollisella retoriikalla voidaan puolustaa ihmisoikeusajattelun vastaisia käytäntöjä, mutta samalla retoriikalla niitä voidaan puolustaakin. Kyse on siitä, mikä ryhmä missäkin tilanteessa pääsee määrittelemään uskonnon ja politiikan välisen suhteen tietyllä tavalla. Fundamentalisteille on tietty sosiaalinen tilaus, mikä johtuu lukuisista strategisista, poliittisista, taloudellisista yms. tekijöistä.

On totta, että Iranin yhteiskuntaelämää tänäänkin ohjaa voimakas uskonnollinen eliitti ja 70-luvun Pinochetin Chileä ei, mutta tällainen tarkastelu on lyhytnäköistä, eikä rajaa voi piirtää kovin selkeärajaisesti.

Ensinnäkin Chilen ja koko Etelä-Amerikan väestö on überkatolista ja uskonnollista, mikä näkyy selvästi alueen arjessa. Kyse ei ole pelkästä tapauskonnollisuudesta, vaan myös siitä, miten uskonnolla on puolusteltu muun muassa tiukkaa aborttipolitiikkaa ja seksuaalisten vähemmistöjen heikkoa asemaa. Sotilasdiktatuurien aikaan jumalaa ja uskontoa käytettiin kommunistien jahtaamisen oikeuttamiseen, mutta toki uskonnolla on latinalaisessa amerikassa puolusteltu myös vasemmistolaista politiikkaa ja diktatuurien vastaista toimintaa. Jokaisen itseään kunnioittavan Etelä-Amerikan tutkijan tulisi tuntea "vapautuksen teologiana" tunnettu katolisuuden opinhaara. Uskonnon ja politiikan kytkeminen ei siis ole mikään iranilaisten ja islamistien keksintö, vaan sitä on harrastettu aina ja kaikkialla.

Toiseksi, se, miksi Irania ohjaa tällä hetkellä uskonnollinen eliitti ei ole mikään yksinkertainen asia, vaan (anteeksi ruma sana) helvetin laajaan yhteiskunnalliseen prosessiin liittyvä kysymys, jossa on pakko tarkastella Iranin historiaa, Shaahin harjoittamaa politiikkaa, Yhdysvaltain toimintaa alueella ja monia muita mikrokehityksiä, joiden pohjalta islamilainen vallankumous Iranissa tapahtui (ja sekin vasta 70-luvun lopulla). Islamilaisesta vallankumouksesta täytyy muistaa sekin, että myös liberaaleja ja suorastaan kommunistisia voimia oli alkuvaiheessa mukana vallankumousta toteuttamassa. Kun tietyn suunnan kannattajat pääsivät niskan päälle, myös heidän näkemyksensä nousi vallitsevaksi ja monet liberaalimmat vallankumoukselliset joutuivat pakenemaan maasta.

Iranin "uskonnollisessa" politiikassa ei siis mielestäni ole kysymys siitä että islam olisi ohjannut maata tiettyyn kehitykseen, vaan ennemminkin tilanteesta joka muistuttaa muinaista Venäjän vallankumousta mensevikkeineen, trudovikkeineen ja bolshevikkeineen, joista bolshevikit sattuivat voittamaan.

Summ Summarum. Mielestäni myös Lähi-Idässä voisi tarkastella yhteiskunnallisten eliittien ja erilaisten poliittisten ryhmien välistä suhdetta, talouden tilaa sekä myös alueellisia erityispiirteitä Israel-Palestiina-konflikteineen jos halutaan löytää syitä sille miksi demokratian tila alueella on mitä on. Näinhän vakavasti otettavat politiikan tutkijat tekevätkin, mutta julkinen keskustelu pyörii vieläkin uskonnon ympärillä, vaikka jo vuosikymmenet on tiedetty että uskonto ja sen tulkinnat ovat vain savuverho ja bensaa liekkeihin, ei liekin lähde itse.

Toivon kyllä kovasti että Lähi-idässä lähtisi kunnon demokraattinen kehitys kulkemaan, mutta pelkällä hallituksenvaihdolla se ei onnistu. Legitimiteetti ja kredibiliteetti täytyy hankkia muilla kuin puheilla, yleensä se onnistuu talouskasvulla.

Ongelma on tietysti se, että demokratia yleensä vaatii talouskasvua mutta talouskasvu ei vaadi demokratiaa. Kiinan taloudellisen kehityksen ansiosta Tiananmen-89 ei olisi enää mahdollinen. Kaupunkilaiskiinalaisen televisiosta tulee hyvää lauluohjelmaa ja illan ateriakin tulisi valmistaa. Kun elinolot ovat ratkaisevalla tavalla kohentuneet vuodesta -89, ei liikehdinnälle ole samanlaista sosiaalista tilausta kuin aikaisemmin. Ihmiset on saatu rauhoitettua mutta vapausoikeuksia rajoitetaan kovalla kädellä. Vaikka Kiinassa on viime vuosina ollut enemmän mielenosoituksia kuin koskaan, osoittajien joukko on erilainen: maakunnissa vääryyttä kokeneita ihmisiä tai kaupungeissa niitä, jotka ovat menettäneet asuntonsa suureellisten rakennushankkeiden tieltä.

Kaikki voi kuitenkin kääntyä vielä toisin. Politiikan tutkijoiden ennusteet ja analyysit maiden demokratiakehityksestä ovat yleensä yhtä luotettavia kuin kristallipalloon katsominen. Vielä 80-luvun lopulla monet pitivät mahdottomana Saksojen yhdistymistä ja Neuvostoliiton hajoamista.
Ihminen on liian monimutkainen redusoitavaksi numeroihin ja kökköihin kausaalisuusajatuksiin. Politiikka ei ole pelkkää peliä, se on "omasa mualima". On kuitenkin rentouttavaa harrastaa sillä hieman ajatusleikkiä.

torstaina, toukokuuta 03, 2007

"Koulutus on poliittista" sanoi muna kanalle

Lauri Viidan Koottujen Runojen lopussa on hauskahkoja tekstinpätkiä sisältävä osio, jonka nimi on "Proosaa". Yksi Viidan proosalausahdus menee näin:

"Kanoja ei voi palauttaa muniin, mutta munat voidaan hoitaa siten että niistä tulee muutakin kuin munahammas ja ääni".

Lauseen voi tulkita varsin monella tavalla, mutta olen suopea tulkinnalle, jossa "vanha koira ei opi uusia temppuja"-sananlaskua monipuolistetaan moniin suuntiin. Toisin sanoen, Viidan lausahdusta voisi tulkita seuraavasti: elämänsä elänyt ihminen ei voi ajallisesti palata nuoruuteensa korjaamaan virheitään, mutta tuleville polville on mahdollista kertoa virheistä siten etteivät he tee enää samoja mokia uudestaan.

Tällaista lausetta tuskin kenenkään tarvitsee niellä purematta, mutta se avaa näkökulmia kasvatukseen ja virheistä oppimiseen. Se jos mikä on kiintoisa yhteiskunnallinen aihe.

Ihminen on oppivainen olento, mutta samalla hyvin poliittinen ja yhteiskunnallinen olento. Mikä määritellään virheeksi mistä pitää oppia, ja mikä taas hyväksi, jalostuneeksi käytännöksi? Kuka tämän määrittelyn tekee? Ihmiskuntahan saattoi oppia esimerkiksi toisesta maailmansodasta sen että toisen uskonnon edustajan uuniin laittaminen on paha asia. Toisaalta samat ihmiset jotka olivat lopettamassa sotaa ja luomassa pohjaa tulevaisuuden kansainväliselle yhteistyölle saattoivat omissa yhteiskunnissaan olla pahimman luokan änkyräkonservatiiveja jotka eivät perustaneet esimerkiksi naisten oikeuksista pätkääkään. Winston Churchill tästä hyvänä esimerkkinä.

Ties kuinka monessa elokuvassa hedelmällisenä aiheena on ollut se, että rauhaan ja isänmaan puolustamiseen sitoutunut isä saa vatsanväänteitä kun jälkikasvu ei pahemmin piittaa vanhempien arvoperinnöstä vaan polttaa mieluummin pilveä. Kana (tai kukko) yrittää junailla munat oman arvomaailmansa mukaisiksi papinpojiksi. Ja automaattisesti munaa koko homman, koska ei uutta Volvoa vanhoilla Amazonin osilla voi korjata. Sekaannuksen seurauksena munasta kuoriutuu munahampaan ja äänen lisäksi munakokkelillinen sukupolvikaunaa taantumuksellisia vanhempia kohtaan.

"Virheen" ja hyvän käytännön välinen viiva on aina veteen piirretty. Yhteiskunnassa ei ole olemassa universaalia etiikkaa puhtaassa muodossaan. On vain erilaisia pyrkimyksiä hyvään ja oikeaan, jonka sivuttaisseurauksena syntyy kiistoja vaikkapa isänmaa-isän ja hipinretku-pojan välille siinä, mitkä ovat hyviä opetuksia ja mitkä tunkkaisia traditioita. Laajemmassa skaalassa näistä kiistoista syntyy uusia keskustelua ja problematisointeja, parhaimmillaan ihan uusia käytäntöjä, vaikkapa kohentunut ympäristötietoisuus tai pyrkimys aseistariisuntaan. Ja tottakai teen tietyn arvolatautuneen arvovalinnan kun ilmaisen aseistariisunnan atomic fearia paremmaksi globaaliksi käytännöksi. En edusta universaalia etiikkaa, vaan olen skeptinen kaikkea universalismia kohtaan. Edustan omaa ajatteluani.

Yksi asia mikä innoitti kirjoittamaan tämän kirjoituksen, on Venäjän ja Viron patsaskiista. Ajattelin sitä, että joskus sukupolvet, munat ja kanat, Venäjän valtaapitävät ja nuorisojärjestöt, löytävät toisensa perverssiltä tuntuvalla tavalla. Olen taipuvainen ajattelemaan, että joskus sukupolvien välinen kiista on huomattavasti terveempi ilmiö kuin niiden välinen ymmärrys, koska kiista tuo yleensä esiin uusia näkökulmia. Jos ihmiset eivät konsensushengessä lainkaan ryhdy reflektoimaan toimintaansa koska "isäkin sanoi näin" tai "kaikkihan tietävät", niin helposti antaudutaan enemmistöaseman saaneen näkemyksen valtaan.

Se, että lähetystöissä mellastavat väkijoukot ovat valtaapitävien toimijoiden nuorisojärjestöjen kansallismielisiä kaadereita tuo mieleen ajat, jolloin alaikäisiä värvättiin oikein olan takaa puolustamaan hallitsevan eliitin etuja. Jo Ranskan vallankumouksen aikainen tasa-arvoa jämäkästi vastustava aatelisten "kultainen nuoriso" oli oma hullu ilmiönsä, mutta Hitler Jugend lienee kaikkein paradigmaattisin esimerkki. Lisäksi tulee mieleen Kiinan kulttuurivallankumous, jossa myös innokas aktivistisukupolvi saatiin valjastettua vallanpitäjien päämääriin tiedotuksen ja koulutuksen keinoin.

Toki täytyy muistaa, että etenkin Suomessa vallitseva näkemys on se että Viro on oikeassa ja Venäjä väärässä. Sitoudun itsekin tähän näkökulmaan, mutta suomalaisilla on muitakin kuin patsaskiistaan liittyviä syitä olla Viron puolella. Toivon että kiista herättäisi keskustelua eri asioista myös Suomessa. Venäjää ja sen politiikkaa on syytä kritisoida huomattavasti ankarammalla kädellä kuin mitä Suomen poliittinen johto on tottunut tekemään. Samalla toivon etteivät tavalliset ihmiset syyllisty samanlaiseen venäläisten demonisointiin kuin mihin Venäjän kansallismieliset viron kohdalla syyllistyvät.

Suomesta käsin on helppoa nähdä Venäjän historiankirjoituksen, tiedotuksen ja koulutuksen läpipolitisoituneisuus. Samalla täytyy muistaa ettei omakaan koulutuksemme ja tiedotuksemme ole vallankäytöstä vapaata. Se, kuinka voimakkaana ja selkeäjuonteisena tarinana esimerkiksi Suomalaisen liikkeen 1800-luvun vaiheista ja "suomalaisuuden synnystä" kirjoitetaan on enemmän tai vähemmän jälkeen päin tehtyä jatkumollistamista alun perin tapahtumalliseen, katkokselliseen ja heterogeeniseen tapahtumajoukkoon.

Koulutuksen poliittisuus näkyy myös siinä, millaiset koulutukselliset paradigmat kouluissa milloinkin istuvat, ja millaisiin teemoihin erityisesti panostetaan. Kun itse olin yläasteella ja lukiossa, yrittäjyyskasvatus tuntui olevan päivän sana. Kun viime aikoina taas olen vieraillut kouluissa Amnestyn edustajana, on omasta mielestäni jotain muutosta tapahtunut. Tuntuu siltä, että kansalaisvaikuttaminen ja järjestöt otetaan aivan eri tavalla kouluihin vastaan kuin vielä 90-luvulla. Ehkä omana kouluaikanani opettajat halusivat päästä koko lailla eroon 70-luvun "pikku Pablo raataa pellolla/Gambia libre Gambia"- opetuksesta työntämällä benzyscowiczismiä ja nationalismin tärkeyttä joka väliin. Nyt traumasta lienee jo selvitty.

Summa Summarum. Kanojen ja munien välinen kiista lienee aina olemassa oleva ja tuleva. Kiista ei automaattisesti johda maailman avautuneisuuteen tai parempaan ymmärrykseen elämästä. Kuitenkin yhteiskunnat, joissa valtaapitävät ja niiden ohjaamat liikkeet paiskaavat yhdessä tuumin kättä ovat lähempänä fasismia kuin Viro. Joskus liiankin lähellä.