sunnuntaina, tammikuuta 14, 2007

Kulttuuripuhe ja vallankäyttö

Tapahtuipa kerran ihan oikeasti eräässä eteläisen Suomen kunnassa. Eräs somalialaissyntyinen tyttö ei pärjännyt koulussa minimivaatimusten mukaisesti eikä käyttäytynyt normaalisti, joten hänet otettiin ennen pitkää lastensuojelun asiakkaaksi. Sosiaalityön alkuvaiheessa ”somalialaista kulttuuria” pidettiin mitä ilmeisimpänä heikon koulumenestyksen syynä. Sosiaalityöntekijä tulkitsi, että ”somalialaisessa kulttuurissa” ei arvostettu naisten koulutusta, joten tytöllä ei ollut perhesyistä edellytyksiä käydä normaalia peruskoulua. Kun tyttö vietiin lääkärintarkastukseen, kävi ilmi että heikon keskittymiskyvyn takana saattoi olla muutakin kuin perhesyitä. Tämän jälkeen hänet ohjattiin erikoislääkärille, joka totesi hänellä epilepsian. Kun epilepsiaa ryhdyttiin hoitamaan siihen kuuluvin menetelmin, tytön keskittymiskyky parani ja hän kykeni suoriutumaan peruskoulusta normaalivaatimusten mukaisesti.

Tapaus on esimerkki siitä, mitä voi sattua kun hyvinvointivaltion hyvää tarkoittavat työntekijät alkavat käyttää julkista valtaansa yhden näkökulman valtaamina. Kun ihminen käyttäytyy ongelmallisesti, niin suomalaisen kohdalla toiminnan syynä voi olla joko ADHD, Aspergerin syndrooma, ankean lapsuus tai alkoholistiäiti. Maahanmuuttajan ollessa kyseessä ns. kulttuurijokeri vedetään pakasta joka välissä.

On turhauttavaa, että huolimatta viimeaikaisesta maahanmuuttajuuskeskustelun monimuotoisuudesta maahanmuuttajat mielletään vieläkin pääosin kulttuurin ohjaamaksi massaksi. Kulttuuri mielletään epäpoliittiseksi, homogeeniseksi, kaikkien tietystä maasta tulevien ihmisten ja tiettyyn kansalliseen ryhmään kuuluvien samalla tavoin mieltämäksi asiaksi.

En kiellä ettei ihmisen kasvuympäristö, perinne ja tavat vaikuttaisi paljonkin ihmisen maailmankuvaan ja toimintaan. Ongelma on siinä, että nämä taustatekijät eivät ole koskaan ristiriidattomia. Ihminen ei samaistu automaattisesti ympärillä olevaan tyyliin, mielipideilmastoon tai traditioon. Hänellä on kyky tulkita tätä koodia, yhdistää sen erilaisia aineksia, punoa ja purkaa perinnettä, keksiä uusia asioita. Näin on ollut aina maailmanhistoriassa.

Ns. ”länsimainen kulttuuri” liberalismeineen ja kansalaisoikeuspuheineen ei ole syntynyt tyhjästä vaan riidan ja kamppailun kautta. Ihmisoikeuksista puhuminen syntyi Euroopassa alun perin tiettyjen uskonnollisten vähemmistöjen ja vainottujen keskuudessa. Vallassa olevat tahot eivät koskaan olleet mitään pro demokratia ja ihmisyys- jengiä. Oikeastaan vasta toisen maailmansodan jälkeen ns. ”lännessä” ihmisoikeuskeskustelu on alettu ottaa vakavammin ja silloinkin hyvin valikoiden ja omat taloudelliset yms. poliittiset edut kiikarissa.

Kulttuuri on vedet sekoittava myrsky eikä tyyni sää. Se on riitasointua eikä kontrapunktia&harmoniaa. Kulttuurin sisälle identifioiduilla ihmisillä on yleensä yhtä paljon kirjavia mielipiteitä omasta kulttuuristaan kuin mitä heitä ylipäänsä on olemassa.

On aina väärin kohdella ihmistä siten, että hän olisi jokin kulttuurisen koodin sätkynukke vailla kykyä kritiikkiin, tulkitsemiseen ja tunteisiin. Sekä perussuomalaiset että "Afrikan kulttuurista" innostuneet batiikkipaitaiset kehy-aktiivit ovat omalla tavallaan rasisteja. Perussuomalaisilla rasismi on suoraviivaisempaa ja rehellisempää. Kehy-aktiivit eivät itse koe olevansa rasisteja, mutta heidän Afrikka-representaationsa ovat samanlaista jalovillimeininkiä kuin 60-luvun Osuuspankin mainokset. Kehy-aktiiviudessa ei ole mitään pahaa (harrastan sitä itsekin), mutta minua harmittaa se, että toisten ihmisten elämänpiiri rakennetaan eräänlaiseksi essentialisoiduksi karikatyyriksi jossa rummut soivat ja omalle toiminnalle rakennetaan jeesusmainen sädekehä.

Tämä on ehkä henkilökohtainen pitkätukkasosiologipellen asenneongelmani, mutta minua joskus rassaa se, että kaikissa Afrikan kulttuurista kertovissa tapahtumissa on djemberummunsoittoa. En kiellä etteikö rumpu olisi olennainen osa tiettyä perinnettä. Usein vain syntyy sellainen mielikuva ettei Afrikassa muuta olisikaan kuin rumpuja. Olisi hyvä ettei stereotypioita edistettäisi liikaa, vaan tuotaisiin moninaisuutta kunnolla esiin.

Milloin ihmisen toiminnassa on kyse tietoisesta omaa toimintaa koskevasta ”rationaalisesta” valinnasta, milloin opitusta, rutinisoituneesta, tiedostamattomasta tavasta, tästä ns. ”kulttuurista”? Ongelma on sama jokaisella ihmisellä riippumatta siitä onko hän kotoisin Dar Es Salaamista vai Pielavedeltä. Tarkoitan siis sitä, että jokaisella ihmisellä on tietyt rutiinit ja totunnaiset tavat ja traditiot, ja tietty määrä kykyä asettaa asioita kyseenalaiseksi. En oikein tiedä itsekään milloin ajattelen "puhtaasti" ja kirkkaasti, ja milloin tiettyyn sosiaaliseen verkkoon ja tietomuodostelmaan nojaten. "Puhdasta" ajattelua ei taida olla olemassakaan, vaan mielipiteitä rakentavat tietomuodostelmat ovat kuin se Otto Neurathin vuotava laiva, jossa olevia reikiä tilkitään sitä mukaa kuin ongelmia ja mahdollisuuksia tulee...

Summa Summarum. Jos kulttuurisia, rakenteesta lähteviä selitysmalleja käytetään vain yhteen ryhmään (maahanmuuttajiin, erivärisiin, eri uskontoa harjoittaviin, "niihin") suurennuslasin lailla, ollaan melko väkivaltaisia heitä kohtaan. Voidaan puhua jopa eräänlaisesta rasismista, koska ihmisiin käytetään erilaisia tulkintakriteerejä riippuen heidän lähtömaastaan tai uskonnostaan.

Usein tuntuu siltä, että kylmän sodan jälkeisessä sivilisaatioiden törmäystä korostavassa poliittisessa muodissa halutaan korostaa ”heidän” erilaisuuttaan suhteessa ”meihin”. Maahanmuuttajiin liittyvä essentialisointi ja heidän elämänsä viihteellistäminen kulttuurihöpäjöintineen ja djemberummutteluineen tuntuu enemmän suuntautuvan tähän vastakkainasettelun vahvistamiseen ja pahan ulkoistamiseen kuin aitoon pyrkimykseen tarkastella sosiaalisen toiminnan dynamiikkaa. Tämä näkyy varmasti taas tulevissa vaaleissa, joissa kohkataan siitä millaisen "turvallisuusriskin" turvapaikanhakijat ja "kotoutumattomat ja syrjäytymisvaarassa olevat" pakolaiset muodostavat. Ikään kuin jokainen maahanmuuttaja olisi potentiaalinen terroristi. On harmillista että tämä näkökulma korostuu tässä keskustelussa niin älyttömän paljon.

En siis väitä että kaikki ihmiset olisivat samanlaisia. Päin vastoin, jokainen ihminen on erilainen riippuen iästä, koulutuksesta, kasvuympäristöstä, perhedynamiikasta, vanhempien arvomaailmasta, käytetystä perinteen tulkinnasta, omasta asemasta yhteisössä, poliittisesta ja taloudellisesta kokonaistilanteesta ja mahdollisuudesta tulkita, kysyä ja kyseenalaistaa jne. jne.
Kulttuurin djemberumputulkinnat ovat idealisointeja ja essentialisointeja kehitysmaayhdistysten viihde- ja intohimotarpeisiin, eivät "aitoja" kulttuurin dynamiikan kuvauksia.

Niinpä melkein toivoisi, että maahanmuuttajien elämänpiiriä trivialisoivan ja essentialisoivan djemberummuttelun sijaan Jyväskylässäkin ihmiset lähtisivät aidosti tutustumaan niihin ihmisiin, jotka tulevat näistä kaukaisista "kulttuureista". Mahdollisuuksia on paljon esim. Vaparin, Helmi2:n, Monimessin kaltaisten projektien kautta, joissa pääsee aitoon vuorovaikutukseen. Täällä on yli 2500 ulkomaalaista ihmistä yli 30 "etnisestä" ryhmästä. Mukaan vaan.

Wigwamiin sisälle ja sieltä ulos

Luin joululomalla Mikko Meriläisen kirjan Wigwam-yhtyeestä. Vaikka sivuja oli useampi sata, oli kirja suhteellisen helppo lukea muutamassa päivässä aiheensa vuoksi.

Simppelisti kirjan nimi on Wigwam. Kirjan punaisen langan muodostaa ensimmäisen kunnolla kansainvälisesti pätevän suomalaisen orkesterin ja sen jäsenten vaiheet 60-luvun lopulta 2000-luvun alun reunioneihin. Samalla kirja on myös mukava sukellus suomalaisen pop-musiikin historiaan ja kehitysvaiheisiin yhden bändin ja sen lähipiirin näkökulmasta.

Wigwamin jäsenten uran alkuvaiheissa pop-musiikki ja siihen liittyvä tekninen, tuotannollinen tai mikä tahansa muu osaaminen oli vielä varsin alkeellisella tasolla verrattuna esimerkiksi länsinaapuriin. Englantilainen ihminenkin oli Suomessa vielä 60-luvulla sen sorttinen ulkomaan ihme, että Jim Pembroke repäistiin lähes heti maahantulon jälkeen erilaisille keikoille joita mainostettiin "suoraan Lontoosta"- iskulauseilla.

Oli onnenpotku että suurin piirtein samoihin aikoihin kun Pembroke oli jo keikkailemassa, Suomeen perustettiin Christian Swindtin, Atte Blomin ja Otto Donnerin Love Records, jonka ideana oli tarjota foorumi vaihtoehtoiselle musiikille. Levytuotannollisessa mielessähän englanninkielinen pop oli 60-luvun Suomessa vaihtoehtomusaa.

Love Recordsin kolmantena tuotantopläjäyksenä tuli Wigwamin esiasteen, Blues Sectionin pitkäsoitto, jolla Wigwamin tyypeistä soittelevat Pembroken lisäksi myös Ronnie Österberg sekä deep pop-vaiheen basisti Måns Groundstroem. Blues Sectionista ei tullut kovin pitkäikäistä orkesteria, mutta heidän debyyttinsä on kuitenkin Albania-soundeistaan ja laahaavista biiseistä huolimatta merkittävä osa suomalaisen pop-musiikin historiaa.

Wigwamin ensimmäinen levy Hard'n' Horny tupsahti pihalle 1969. Kuulin sitä ensimmäisen kerran yläasteikäisenä 90-luvun puolivälissä, muistaakseni 1996. Levy ei ihan uponnut ensi kerralla, vaan ensimmäinen kunnon kontakti yhtyeeseen tuli joskus lukioajan alussa, kun kuuntelin Nuclear Nightclubia. Kesällä -96 tykästyin melko kovastikin Wigwamiin, Pressaan ja vastaavankaltaisiin englannin orkestereihin. Musiikkimaun myöhemmän rakentumisen kannalta melko oleellista on se, millaista musiikkia ihminen alkaa kuunnella n. 15-vuotiaana; murrosiän loppuvaiheessa, jolloin yksilö alkaa niin sanotusti funtsimaan asioita ja tekee selkeämpiä pesäeroja suhteessa juttuihin, jotka eivät tunnu omalta.

Wigwam ja Pressa olivat minulle siis ikäkausiyhtyeitä, bändejä joihin liittyi aika paljon muitakin juttuja kuin se musiikki. Erilaiset hippiunelmat elivät melko ihanina 16-17-vuotiaan päässä kyseisiä bändejä kuunnellessa varsinkin lukioaikana, jolloin en asunut himassa vaan omassa solukämpässä Joensuun Penttilässä.

Olin sen verran naiivi, että koin Jukka Gustavsonin nykyisin naurunpyrskähdyksiä herättävät lyriikat jotenkin hirveän läheisinä osina omaa elämääni. Yksi lempparibiisini oli En aio paeta, joka menee näin:

"Kuolenko pian,
muutunko pian
etäännynkö tuskasta, jonka olen toivonut voivani säilyttää
enkö koskaan löydä rakkautta joho voisin tarttua ja unohtaa
hetkeksi etten koskaan voi etten koskaan saa muuttaa itseäni

kuolenko pian, unohdanko pian
etten tiedä löydänkö koskaan ihmistä, jota uskaltaisin koskettaa
Jumalani, miksi se mikä illalla on kaunista on aamulla niin rumaa?
Miksi? Voitko selittää sen tai, onhan meidän kaikkienkin jätettävä
ruumiimme ja siirryttävä muualle"

Fänitin siis Wigwamia ja muita progeorkestereita, koska niitä kuunnellessa oli mahdollista kuvitella kesäisiä, kukkaisia ja raikkaita maailmoja, joissa lehtipuun huojuvien oksien välistä pilkistelee aurinko ja Hammond-B3, Fender Rhodes, Mini-moog, VCS-3 ja Mellotron mylläilevät. Hommasin kaikki Wigwamin, Pressan, Haikaran yms. levyt sekä myös läjän näiden bändien epävirallisempia tallenteita, joiden välispiikit ovat huvittavia. (Haikara: "Helou, ai äm daboljuu Lehtinen"; Wigwam: "Ja seuraavaksi telttaporukka Wigwam, ja kappaleen nimi on... luusiiin höööuuulld").

Wigwam-kirjaa lukiessa mielenkiintoinen tunne oli se, että minua alkoi koko ajan vituttaa. Tämä johtui siitä, että tekstiä lukiessa tuli mieleen Wigwamin ohella monia muita asioita, jotka liittyivät siihen aikaan, jolloin Wigwamia diggailin. Olin tuolloin niin pöhkö ja ehdoton pojankloppi, melkoinen juniori.

Hippihaaveet elivät niin vahvoina, että saatoin loukkaantua kun omiin 90-luvun lopun trendimusiikkeihinsa samalla innolla uppoutunut trendi-ihminen sanoi poikkipuolisen sanan jutskoistani. Poikkipuoliset sanat eivät tuolloin olleet harvinaisuus, ensinnäkin siksi koska oma tyylini ei ollut tuolloin kovin muodikas, toisekseen siksi että olin silti varsin innokas ja ehdoton selittämään jutuistani, kolmanneksi siksi että muut saattoivat olla yhtä innostuneita omista jutuistaan ja ilmaisivat tästä syystä varsin selkeästi inhonsa meikäläisen juttuja kohtaan.

Täysin oma lukunsa oli vielä se, että tapasin ensimmäisen "tyttöystäväni" Mikko Meriläisen Wigwam-sivuston guestbookissa. Ihan hupsua, mutta ymmärrettävästi oma vitutuksen aiheensa. Ei meillä ollut mitään muuta yhteistä kuin se musiikki ja ne hippihaaveet. Kumpikin eli omissa maailmoissaan. En minä häntä oikeasti ottanut missään huomioon, vaan hän oli ennemminkin hippihaaveideni jatke.

Nykyisin kun olen hieman aikuistunut (en paljoa), niin en voi sietää hetkeäkään Wigwamia. Jos jossain soi Wigwam, niin on melkein pakko kaivaa Ipod esille ja nopeasti näplätä Motörhead soimaan. Tämä johtuu siitä, että inhoan sitä jätkää. Sitä fuckin' 18-vuotiasta lukiolaista, joka haaveilee hippielämästä eikä tiedä mistään mitään eikä kunnioita ollenkaan toisten ihmisten mielihaluja. Samalla kun ihminen muuttuu ihmisenä, niin pakosti tulee tehtyä myös pesäeroa vanhoihin musiikkeihin, koska ne liittyvät niin paljon siihen pönttöpäiseen elämänvaiheeseen.

Nykyisin musiikki ei ole niin ehdoton juttu. Hippiunelman suuri kertomus on vaihtunut lukuisiin pieniin kertomuksiin. Musiikinkuuntelussa ei ole enää sisäänpäinkääntyneitä haaveita, vaan erilaista huumoria, mielikuvituksellisuutta ja keveyttä. Genrerajat paukkuvat ja lahkeet lepattavat. Aah kun on kivvaa.