tiistaina, maaliskuuta 21, 2006

Cape Fear sekä pahan eri palkat

Sangen monista elokuvista on tehty kaksi versiota. Tällaisia ovat esimerkiksi Solaris (Tarkovski 1972 ja Soderbergh 2002), Manchurian Candidate (Frankenheimer 1962 ja Demme 2004) ja Cape Fear (Thompson 1962 ja Scorsese 1991).

Soderberghin uusi Solaris on ihan hyvä (Tarkovskin Solaris on taas aivan helvetin hyvä, mutta vaatii oikean tunnelman jotta sitä jaksaa katsoa; krapulapäivä opiskelijoiden leffakerhossa-not a good idea!.). Demmen Candidate on melkoisen kakka (mielestäni myöskään alkuperäinen Candidate ei ole ihan kaiken sen hypetyksen arvoinen).

Cape Fearin molemmat versiot ovat hyviä. Eka on hienon näköistä ja kuuloista post-noir-leffaa parhaimmillaan. Lisäksi siinä tuodaan jännällä tavalla säröjä 50-luvun ydinperheideaan. 60-luku tekee tuloaan (Leffa on siis tehty 1962).

Scorsese on omassa versiossaan hienosti päivittänyt vanhan käsikirjoituksen tämän päivän maailmaan. Esimerkiksi Sam Bowdenin teini-ikäinen tytär on ekassa Fearissa hieman tytöntyllerö, tokassa teiniteini. Muutenkin Scorsesen elokuvan meininki kuvastaa 90-luvun Amerikkaa ihan kuvaavasti.

Max Cady on molemmissa versioissa melko kauhea ja vastenmielinen miekkonen, tosin ekassa Robert Mitchum on ehkä hieman uskottavampi ahdistelija&raiskaaja. Cadyn rooli on vedetty toki Scorsesen versiossakin varsin eläväisesti ja "deep acting"-tyyliin. Taisipa Robert De Niro olla Oscar-ehdokkaanakin roolistaan. Molemmissa elokuvissa on intensiivisiä tilanteita, joissa näkyy kuinka Max Cady osaa laittaa vanhan asianajajansa perhe-elämän ja koko elämän muutenkin täysin sekaisin.

Yksi asia vaan tekee ensimmäisestä versiosta paremman kuin toisesta. Itselleni tämä monen mielestä pieni asia on vieläpä niin iso, että se pudottaa Scorsesen Cape Fearista kaksi tähteä pois. Ensimmäisen, 1962 tehdyn version lopussa Max Cady on siis tietysti kiipelissä&kiikissä ja Sam Bowdenilla olisi mahdollisuus lopettaa lopultakin kärsimyksensä lopettamalla piinaajansa maallinen vaellus. Bowden (Gregory Peck) toteaa kuitenkin että hän päästäisi Cadyn liian helpolla sillä tavoin. Kun Bowden kertoo ettei aio tappaa Cadya vaan laittaa hänet vankilaan- tällä kertaa loppuiäkseen- Cady vavahtaa. Hänen katseestaan näkee että hän olisi mieluummin kuollut.

Scorsesen versiossa Nick Nolte lähtee hyökkäämään kohti Robert Ne Niroa ja huutaa "I will kill you!" niinkuin jossain toimintaelokuvassa. Pian sen jälkeen Robert Ne Niro on joessa sillä tavoin ettei pääse sieltä ylös ja alkaa hukkua, ja lopulta hukkuukin.

En tiedä tarkkaan miksi Scorsesen version loppuratkaisu nyppii minua. Ehkä se on liian toimintaelokuvamainen, aivan kuin Renny Harlinin ohjaama Sylvester Stallone-rymistely. Toisaalta siinä nyppii se, että Max Cady kuolee. Jotenkin siinä löytää analogian useissa Yhdysvaltain osavaltioissa käytössä olevaan kuolemanrangaistukseen.

Ei tietenkään elinkautinen tuomiokaan ole minun mieleeni, mutta juonellisesti se sopii tähän elokuvaan paremmin. Thompsonin Cape Fearissa Bowdenilla on monenlaiset tunteet pinnassa kun hän lopulta pääsee kiusaajansa niskan päälle. Hän voittaa sisältään kumpuavan apinan raivon ja tekee järkevän päätöksen. Paha saa paremmin palkkansa jos hän joutuu miettimään tekojaan tylsyyden keskellä.

Scorsesen versiossa Bowden ikään kuin antaa Cadyn voittaa koska päästää tunteensa valloilleen. Toki tämä saattaa olla harkittu ratkaisu, elokuvahan on täynnä kohtia joissa Bowdeninkin paskuus tulee esille. Onko tarkoituksena sanoa että lopulta me tavalliset veronmaksajatkin voimme olla samanlaisia paskoja kuin raiskaajamurhaajatkin? Sanoma voi olla terävä, mutta tämä loppukohtaus on liian actionmainen jotta kliseinen "pahis kuolee lopussa"-tulkinta väistyisi taaemmaksi.

Max Cady olisi persoonaltaan sellainen ihminen, joka tuskin paranisi yhteiskuntakelpoiseksi ihmiseksi. Tämä kylmätunteinen seksuaalihirviö ja manipuloija on sellaisen luonteenhäiriön omaava ihminen, josta ennen vanhaan käytettiin termiä psykopaatti. Millainen tuomio hänelle olisi paras, jos häneen törmäisi oikeassa elämässä?

Itse vastustan kuolemantuomiota siksi että siinä ei anneta mitään mahdollisuutta sovittaa tekoa ja muuttua paremmaksi ihmiseksi. Ihmiselle pitää antaa edes mahdollisuus muuttaa itseään ja oppia virheistään. Kaikki me teemme virheitä. Jotkut tekevät isoja virheitä. Jotkut tekevät megaluokan virheitä. Niistä voi kuitenkin oppia.

Kuvitellaan että kuin ihmeen kautta Max Cadysta tulisikin hyveellinen ja vastuuntuntoinen ihminen. Mitä hyötyä tällöin olisi hänen tappamisestaan? Ainakin kuolemanrangaistuksen tai minkä tahansa muun rangaistuksen pelotevaikutus on jo aikoja sitten todettu lähes nollaksi. Tappajat ja raiskaajat eivät tee kustannus-hyötylaskelmia teoistaan humalassa, hormonien jyllätessä tai piripäissään. Olisi typerää olettaa että yhteiskunnasta muutenkin paskat välittävä ihminen noudattaisi päänsä sisällä samanlaista logiikkaa kuin hänen halveksumansa yhteiskunta noudattaa.

Ajatellaanpa sitten tapausta Tookie Williams. Williams oli pahamaineisen Crips-jengin pääpomo, jolla oli kontollaan lukuisia henkirikoksia. Mies oli kieltämättä kaikin puolin nasty tyyppi. Hän joutui death row: iin 70-luvun lopussa. Vankila-aikoinaan hänestä tuli kuitenkin jengityön uranuurtaja ja uuttera sosiaalinen toimija, jonka työn ansiosta monet entiset jengiläiset ovat luopuneet väkivallasta ja menneet "kunnon töihin". Mitä hyötyä "yhteiskunnalle" on Tookien tappamisesta?

Entäpä mitä haittaa: jengityön uranuurtaja menetettiin.

Entäpä jos Max Cady olisi täysi Jammu Siltavuori, eli mies jonka paranemisen suhteen ei kannattaisi olla liian optimistinen? Vastustaisin silti kuolemantuomiota. Usein kuolemantuomiota perustellaan taloudellisin argumentein. Ainakin Yhdysvaltain suhteen tämä on puppua. Kuolemanrangaistus on sen luokan final solution, että sen täytäntöönpanoon käydään usein 15 v kestäviä paperisotia. Death Rowt ovat pullollaan, ja niiden ylläpito maksaa. Kuolemanrangaistus on kallis instituutio. Kalleus johtuu osittain siitä, että siitä pyritään tekemään aukoton järjestelmä. Halutaan varmistua, että myrkkyruiskeen saanut oli todella se oikea henkilö. On sinänsä huvittavaa että tästä kaikesta huolimatta Amnesty raportoi kuukausittain oikeuslaitosten laiminlyönneistä. Eräässä tapauksessa oikeusavustaja nukkui oikeudenkäynnissä. Toisessa tapauksessa henkisesti jälkeenjäänyttä syytettyä johdateltiin kuulusteluissa. Puuttuvia todisteita, tuomarin puolueellisuuksia, vaikka mitä.

Seuraavat luvut ovat karua kertomaa: henkirikokset yhdysvalloissa menevät mustien ja valkoisten kesken siten, että väestömäärään nähden kumpikaan ryhmä ei tee toista enempää henkirikoksia. Kuolemanrangaistukseen tuomituista henkirikoksen tehneistä 80% on mustia. Joku voisi sanoa että "tää on epistä".

Mutta joo. Minä passittaisin Max Cadyn vankimielisairaalaan, jossa hän voisi muun muassa ajan kuluksi korjata polkupyöriä ja toimia apurina vaikkapa viemäri&rakennustöissä. Tottakai pitäisi valvoa millaisiin hommiin hänet päästää. Ei mitään teräviä esineitä millä voi tehdä vahinkoa. Hän on nimittäin just sitä tyyppiä joka ei koe mitään omantunnon tuskia siitä että hän survaisisi ruuvimeisselin vanginvartijan naamaan tosta vain huvikseen.

Joo, myönnetään että elokuva kaipaa dramatiikkaa. Olisi melko latistavaa dialogia Cape Fearin huippukohdassa kun Max Cady sanoo "tapa minut nyt" ja Bowden vastaisi "Enkä. Sinut passitetaan vankimielisairaalaan. Saat siellä korjata polkupyöriä. Meidän yhteiskunnassamme pyritään sosiaalistavaan ja normalisoivaan meininkiin. Ettäs tiiät. Terv. Liisa Hyssälä".

torstaina, maaliskuuta 16, 2006

lupauksia&päätöksiä

Tilasin internetistä itselleni leopardinkuvioiset stringit. Jos saan tulevaisuudessa gradupalkinnon, vietän koko lyhty-illan pelkästään tässä asussa.

Niinpä pitäisikin hieman petrata tuon gradun kanssa. 15 sivua tekstiä, mutta vielä niin paljon kirjoittamattakin. Teoreettinen viitekehys kokonaan valmiiksi toukokuun puoliväliin mennessä.

Pitäisi siivota kämppä. Pitäisi kirjoittaa runoja&biisejä. Pitäisi olla lorvaamatta. Pitäisi sulkea inhottavat asiat pois mielestä. Pitäisi löytää mielen harmonia. Olla oma itsensä. Pitäisi pitäisi pitäisi.

Keksin eilen ihan ex tempore&sattumalta lyriikan kun katsoin uutisissa oli juttua Jane Fondasta. Havaitsin että tämä lyriikka saattaisi toimiakin jos sen tekisi joku muu kuin minä. Joku marimekon jokapoika-paitainen paksusankasilmälasinen konservatorionörtti joka soittaisi hyvin kitaraa. Ilmaisisi esikuvikseen Tommi Liimatan, Kauko Röyhkän ja Juice Leskisen. Tykkäisi älykkäästä rockista. Hei arvoisa Jazz-barin jam-sessioissa käyvä muusikkopoika jolla ei kasva parta! Tässä sinulle sanoituksen alku. Voit pistää sen ihan omiin nimiisi.

"Jane Fonda, haluaisin et olisit mun Honda.
Ratsastaisin sulla niinkuin säkin ratsastat julkisuudella.
Kun bensiini loppuu ja virta katkee, on aika pysähtyy.
Silloin on aikaa kirjottaa, kirjoittaa vaikka kirja.

Hei Jane Fonda, voinko olla sun Honda?
Sä voit ajaa mulla vaikka puuhun.
Kun bensiini loppuu ja virta katkee, voi huomata että puuta vasten oltiinkin sudittu kaikki nämä vuodet.
Sit voi kirjoittaa, kirjoittaa kirjan.

Oi Jane Fonda, me ollaan Honda.
Se keskiverto, just se joka sutii paikallaan, just se joka pysähtyy kun eteenpäin pitäis mennä.
En oo Hulk Hogan, ei lennä legenda, ei lennä slogan.
Oi Jane, kunpa voisin olla joskus Tarzan.

Perään sitten lyriikka jonka voi panna omiin nimiini. Keksin sen samaa mukaa kun kirjotan. Jos löytyisi sopiva bändi: Biisin nimi on verta, tervaa ja paskaa.

Verta, tervaa ja paskaa
Verta, tervaa ja paskaa
äidit piiskaa lapsiaan, miehet piiskaa vaimojaan, toimisto piiskaa työtöntä, työtön piiskaa itseään, kaikki piiskaa kaikkia

Verta, tervaa ja paskaa
Verta, tervaa ja paskaa
mielenterveys hajoilee, Toyotasi hajoilee, ihmissuhteet hajoilee, liittoutumat hajoilee, koko pallo hajoilee

Verta, tervaa ja paskaa
Verta, tervaa ja paskaa
mä en luota kehenkään, sä et luota kehenkään, hän ei luota kehenkään, me ei luoteta kehenkään, kukaan ei luota kehenkään

Verta, tervaa ja paskaa
Verta, tervaa ja paskaa
ikkunat on mustaa, asfaltti on mustaa, taivas on mustaa, pään sisus mustaa, maailma on mustaa

Verta, tervaa ja paskaa
Verta, tervaa ja paskaa
Verta, tervaa ja paskaa
Paskaa, verta ja tervaa
Tervaa, paskaa ja verta

Loputon määrä ruumiita!

torstaina, maaliskuuta 09, 2006

muistijälki, trauma ja musiikki

Musiikkia voi käyttää moneen tarkoitukseen. Aika moni on kuullut kuinka Abu Ghraibissa ja muissakin Yhdysvaltain kidutuskeskuksissa on käytetty muun muassa Metallicaa ja Eminemiä kidutusmenetelminä, tai kuten Donald Rumsfeld haluaa sanoa -kohtuullisen painostuksen- menetelminä.

Musiikki on laitettu soimaan kiputasolle. Lisäksi sen soundit ja äänimatto voivat kuulostaa vieraalta ja pelottavalta sellaisen ihmisen korvissa, joka ei ole koskaan välttämättä kuullut edes radiota. Surkuhupaisaa on vielä se, että Metallica ja Eminem tienaavat tästäkin musiikin käytöstä: Yhdysvaltain armeija esittää musiikkia julkisesti, joten normaalit rojalttikäytännöt toimivat.

Musiikkia on käytetty ihmisen kidutuksen säestämiseen kautta aikojen. Ei siis ainoastaan kidutusvälineenä vaan henkisen murtamisenkin välineenä. Monet kidutetut ovat kertoneet, kuinka juuri heidän mielimusiikkiaan, sitä kaikkein eniten sydämeen vetoavaa, on soitettu juuri heidän kiduttamisensa aikana. Heille on jäänyt tapahtuneesta niin pahat traumat, etteivät ole vapauduttuaan voineet sietää musiikkia sekunninkaan verran.

Ei välttämättä tarvitse kidutusta siihen, että mielimusiikki ei enää maistukaan hyvälle. Tietyt henkisessä tilassa tapahtuneet muutokset tai inhottavat kokemukset riittävät. Minä en esim. nykyjään nauti juuri yhtään Led Zeppelinistä tai Pink Floydista. Jos yritän kuunnella Led Zeppeliniä, niin heti tulee mieleen yläasteen 9-luokka ja se kuinka idiootti kloppi tuolloin olin. Ei pysty nauttimaan, yäk. The Doors menee samaan kategoriaan. Los Angelesin taidehippisukupolven bändistä tulee mieleen Liperi, lannan ja AIV-rehun haju, kumisaappaat, Den Glider In, NHL-lippis, viritetty Suzuki PV tai Honda Monkey sekä perunakilju. Yök yök yök.

Se miten erilainen tuolloin olin verrattuna normipoikaan. "Nutipää", "Tonttu", "homokerkkänen", "homohippi". Aina homohomohomosejase. Pitkän tukan takia, homohomohomo. Vaikka olin hirveän ihastunut Päivi Mustoseen.

Joskus musiikkimaku kiertää kiekkaa. Nyt on joku sellainen vaihe päällä että kuuntelen semmoisia bändejä joita diggailin 8-vuotiaana. Anthrax. Among the living. Jeah. Aah.

keskiviikkona, maaliskuuta 01, 2006

Feminismi vs. moottoripyörähevi

Olen feministi. En ole koskaan ajatellut feminismiä minään pauhaamisena tai yksisilmäisyyden ilmentymänä. Se on maailman ja yhteiskunnan kriittistä arviointia, sukupuolierojen kyseenalaistamista, ihmisen seksuaalisuuden kysymysten innokasta pohtimista.
Olen myös mies. Minulla on kikkeli. Silloin tällöin olen myös stereotyyppinen mies.

Kippaan olutta, heitän legendaa, katson kavereiden kanssa futista, kuuntelen rokkia. Kuuntelen myös paljon sellaista rokkia josta monet "feministit" eivät ole innoissaan. Mielestäni Whitesnaken Slide it in on hyvä levy. Slow an' easy on hyvä biisi. Pidän Motörheadista. Joskus jopa diggailen Peer günt-yhtyettä. Mielestäni Girls got the rhytm on AC/DC:n paras biisi.

En näe feminismini ja muiden identiteetin muotojeni välillä mitään ristiriitaa. Jotkut identiteetin puolet ovat leikillisiä, humoristisia, ironisia, sarkastisia, monikerroksisia. Ne eivät ilmennä koko ajatusmaailmaani ja sen kirjavuutta. Rockia ei mielestäni tarvitse aina ottaa vakavasti. Laitan sillä lahkeet lepattamaan, auringon nousemaan, supernovan posahtamaan. Saan sillä energian. Jotta ihminen ei täysin stressaantuisi ja masentuisi, hän tarvitsee elämäänsä huumoria ja viihdettä. Saan sitä musiikin kautta.

Siksi en pidä siitä, että joidenkin ihmisten läsnäollessa minun pitää olla varpaillani sen suhteen, mitä musiikkia kuuntelen ja mitä musiikista puhun. Jos analyyttisyys tuodaan myös jokaiseen viihdeiltaan, alkaa viihde olla kaukana. Asioita pitäisi edes joskus voida käsitellä kevyemmin.
Harmillisinta on se, että erilaiset itseään "feministeinä" pitävät ihmiset saavat tässä suhteessa v-käyrän useimmin nousemaan. Heille tuntuu olevan täysin mahdoton ajatus se, että myös vanhan liiton heavya diggaileva ihminen voi olla feministi. Sellainenkin joka välillä heittää hömmelöitäkin vitsejä. Mielestäni sana "telaketjufeministi" on pölhö ja leimaava. Mutta sellainen sana minulla tulee heistä pakosti mieleen.

Olin kerran Setan drag-bileissä. Mielestäni siellä oli mukavaa. Näin siellä paljon niitä ihmisiä, jotka eivät tunnu sietävän "miehistä" hetero-olemustani. Koko drag queen ja drag king-kisa olivat täynnä stereotypioita. Koko ilta oli stereotypioiden välittämä. "Telaketjufeministitkin" harrastavat viihdettä ja huumoria. Kuka tahansa olisi voinut ruveta inisemään siitä kuinka setalaisetkin käyttävät stereotypioita viihteensä muotona. Olisin toivonutkin pientä ininää. Lähinnä sen takia että juuri setalaiset kaikkein innokkaimmin ovat kritisoimassa näitä heteropuolen stereotypioita.

Jos heidänkin viihteensä on riippuvaista stereotypioista, miten he voivat vaatia muilta jatkuvaa arjen analyyttisyyttä ja stereotypioiden kritiikkiä? Se on epäoikeudenmukaista.

Samaan aikaan kun täällä rokki-iltoihin tulee nihkeä tunnelma sen vuoksi kun erinäiset ihmiset kiskovat herneitä nenäänsä, Venäjällä kuolee naisia lähisuhdeväkivallan uhrina eniten maailmassa. Suomikaan ei ole puhdas pulmunen: Suomessa on teollistuneiden maiden keskiarvoa enemmän naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, samoin kuolemaan johtanutta naisiin kohdistuvaa väkivaltaa (nämä kaksi väkivallan muotoa tilastoidaan yleensä erikseen).

Asian suhteen olisi mukava kampanjoida. Siksi vituttaa kun ihmiset joiden kanssa asiasta pitäisi eniten pitää ääntä ja joiden kanssa aiheesta olisi järkevintä keskustella, alkavat vituttaa. Silloin ei auta kun vain pistää stereot täysille, olla kalsarisillaan ja kuunnella Deep Purplen biisi Strange kind of woman.