keskiviikkona, syyskuuta 21, 2016

Työttömyysturvan heikennys vaikeuttaa kotoutumista

Sosiaali-ja terveysministeriö suunnittelee heikentävänsä maassa pysyvästi ja laillisesti asuvien maahanmuuttajien sosiaaliturvaa. Työtöntä maahan muuttanutta aiotaan tukea kymmenen prosenttia pienemmällä peruspäivärahalla kuin työtöntä suomalaista. Asiaa koskevan lakiehdotuksen on määrä tulla eduskunnan käsittelyyn tämän syksyn aikana.

Eriarvoista kohtelua on perusteltu muun muassa kustannussäästöillä sekä sillä, että Suomi olisi muutoksen jälkeen vähemmän houkutteleva maa hakea kansainvälistä suojelua. Esitys on todennäköisesti perustuslain vastainen. 

Yhdenvertaisuutta koskevat perustuslain säädökset kieltävät samassa asemassa olevien eriarvoisen kohtelun. Maassa pysyvästi ja laillisesti asuvia työttömiä työnhakijoita ei voi asettaa keskenään eriarvoiseen asemaan vain heidän alkuperänsä perusteella. 

Suomi on allekirjoittanut ja ratifioinut pakolaisten oikeusasemaa koskevan yleissopimuksen, jonka artiklat 23 ja 24 turvaavat pakolaisaseman saaneille saman sosiaaliturvan kuin maan kansalaisille. Kustannussäästöt tai oletetut signaalit lähtömaihin eivät ole hyväksyttäviä perusteita poiketa yhdenvertaisuusperiaatteesta

Mainittavia kustannussäästöjä tuskin edes tulee. Kun muut etuudet eivät riitä kattamaan välttämättömintä perusturvan tasoa, ihmiselle syntyy oikeus toimeentulotukeen.

Esityksen ongelmat ymmärtää ilman juristeriaakin. On yksinkertaisesti epäoikeudenmukaista, että yksi ihminen saa vain taustansa vuoksi pienempää rahaa kuin toinen, vaikka kuinka tekisi yhdessä sovitut asiat oikein. 

Työskentelen päivittäin haavoittuvassa asemassa olevien pakolaisaseman saaneiden kanssa. Heidän elämäntilanteensa, ikänsä ja persoonallisuuden piirteensä vaihtelevat, mutta yksi asia heitä yhdistää: he haluavat reilua kohtelua. Kuulluksi ja kohdatuksi tuleminen omana itsenä vahvistaa tunnetta yhteiskuntaan kuulumisesta. Eriarvoistavat käytännöt puolestaan heikentävät motivaatiota uusien asioiden opetteluun.

torstaina, elokuuta 04, 2016

Näin seksuaalista väkivaltaa vähennetään

Kansalaisuus tai kieli eivät selitä seksuaalirikollisuutta

Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa ihminen tuomitaan hänen todellisten tekojensa vuoksi. Syyttömiä ei rangaista, vaikka heillä olisikin sama kieli tai silmien väri kuin syyllisellä.

Siitä, mitä Jammu Siltavuori tai 196 vuosina 2006-2009 seksuaalirikoksista tuomittua supisuomalaista ovat tehneet, ei voi päätellä yhtään mitään siitä, mitä minä tai sinä ajattelemme seksistä ja säällisestä käytöksestä. Sama pätee mihin tahansa maahanmuuttajaryhmään.

Jos seksuaalirikollisuutta halutaan oikeasti vähentää, täytyy tutkia sitä, mikä ihmisiä seksuaalirikollisuuteen altistaa ja mitkä toimenpiteet ovat tuomittuihin seksuaalirikollisiin oikeasti tepsineet. Nykyisin on jo myös saatavilla verrattain luotettavaa tietoa hieman vaikeammin tutkittavasta asiasta: millaiset ennaltaehkäisyn ja seksuaalikasvatuksen keinot ovat toimivia? Missä muodossa välitetty tieto voi vaikuttaa toimintaan ja asenteisiin siten, että tekoon ei ryhdytä ensinkään?

Kieli tai kansalaisuus eivät selitä seksuaalirikollisuutta, koska seksuaalirikoksiin syyllistyneitä on häviävän pieni osa koko kansalaisuusryhmästä. Asiaa voi verrata henkirikollisuuteen: suurimmalle osalle suomalaisista ei tule ollenkaan mieleen laittaa kaveria hengiltä, vaikka henkirikollisuuden eurooppalaisessa vertailussa Suomi on verrattain korkealla.

Ihmiset tyrskähtelisivät, jos jokin kaikenkattava ”suomalaisuus yleensä” tai "suomalainen kulttuuri" liitettäisiin Juha Valjakkalan, Mika Murasen tai Markus Pöngän tekoja selittämään. Juoppojen keskinäiset tapot osataan yleensä kontekstualisoida ja selittää omaksi ilmiökseen, eikä kukaan vaadi Joel Hallikaista irtisanoutumaan ja tuomitsemaan näitä "suomalaisyhteisön" tekoja.

Jos seksuaalirikoksiin on pahimmissakin tapauksissa ja pitkällä, noin kymmenen vuoden ajanjaksolla syyllistynyt noin prosentti koko kansalaisuusryhmästä, ei kansalaisuutta saa selittäväksi tekijäksi millään. Esimerkiksi irakilaisia syyllistyi yhteensä kaikkiin eri seksuaalirikoksiin suomalaisten tuomioistuintilastojen mukaan vuosina 2005-2014 89 henkilöä, mikä on 1,23 prosenttia Irakin kansalaisista Suomessa vuonna 2015. Täysin lainkuuliaisia on yksinkertaisesti liian paljon.

Myöskään oleskelustatus ei kerro rikosalttiudesta mitään. Vuonna 2015 yhteensä 49 turvapaikanhakijaa epäiltiin seksuaalirikoksista, kun vuonna 2015 Suomeen saapui 32500 turvapaikanhakijaa. Prosentuaalisesti tämä vastaa noin 0,15 prosenttia kaikista turvapaikanhakijoista. Moni epäily ei johda edes tutkintaan, syytteeseen saati tuomioon, joten todellisia seksuaalirikollisia turvapaikanhakijoissa on vielä tuotakin lukua vähemmän. Esimerkiksi Helsingin uudenvuodenyö 2016 poiki 19 seksuaalirikosepäilyä (2 turvapaikanhakijaa epäiltynä) ja laajaa turvapaikanhakijoiden syyttelyä, mutta yksikään tapaus ei edennyt edes syyttäjälle, vaan kaikkien tutkinta keskeytettiin: useimmissa tapauksissa asianomistajaakaan ei saatu kuultavaksi.

Rikostilastoja tarkastellessa tulee aina tehdä sukupuoleen, ikään ja sosioekonomiseen asemaan liittyvät vakioinnit, jotta eri ryhmät saadaan vertailukelpoisiksi. Esimerkiksi iän ja tulojen vakiointi alensi Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen "Maahanmuuttajat rikosten uhreina ja tekijöinä"- tutkimuksessa Afrikasta ja Lähi-idästä muuttaneiden rikollisuustasoa 35 prosenttia.

Iän ja tulotason vakioinnin jälkeen Afrikasta ja Lähi-idästä kotoisin olleiden miesten raiskausrikollisuuden taso oli kuitenkin edelleen kymmenkertainen syntyperäisiin suomalaisiin nähden. Optulan tutkimuksen puutteeksi voi mainita sen, että koulutustasoa ei vakioitu millään tavoin. Matala koulutus on kuitenkin seksuaalirikollisuutta selittävä tekijä.

Erityisesti nuorilla tekijöillä, joilla eri koulutustaustoista huolimatta tulotaso on sama, koulutustason tarkastelu tulisi aina ottaa mukaan. On hyvin todennäköistä, että koulutusasteen vakiointi lähentäisi eri ryhmien rikollisuustasoja entisestään.

Kunnollisiin, tarkempiin seksuaalirikollisuuden syihin pääsee käsiksi tuomittujen seksuaalirikoksiin syyllistyneiden elämänkulkuja tarkastelemalla. Täysin lainkuuliaisten henkilöiden epäily ja syyllistäminen heidän etnisyytensä perusteella  ei johda mihinkään.

Mikä altistaa seksuaalirikollisuudelle?

Seksuaalirikollisuutta koskevaa viimeisintä tutkimusta on käyty läpi varsin kattavasti Yhdysvaltain oikeusministeriön alaisen SMART-yksikön julkaisemassa kirjassa ”Sex Offender Management Assessment and Planning Iniative”. 

Seksuaalirikollisuus saa varsin monia muotoja. Lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyneillä aikuisilla sekä ikäisiään raiskanneilla aikuisilla ei välttämättä ole paljoakaan yhteistä. Tyystin oma seksuaalirikollisuuden muotonsa on internetin kautta tapahtuva ahdistelu, johon syyllistyneet voivat hyvin monilta osin poiketa raiskausrikoksiin syyllistyneistä. (Simons 2014).

Useiden tutkimusten mukaan alttiutta raiskausrikollisuuteen yhdistävät väkivallan hyväksyvä ja uhria syyllistävä asennemaailma, omat väkivaltakokemukset sekä matala sosioekonominen asema. Päihteidenkäyttö lisää seksuaalirikoksiin syyllistymisen riskiä. Myös oman vertaisryhmän vaikutteet, eli oman kaveripiirin asenteet, lisäävät alttiutta seksuaalirikollisuuteen. Mitä tiiviimpi tällainen kaveripiiri on, sitä voimakkaammin se vaikuttaa seksuaalirikoksiin altistavasti. (Faubel 2014; Simons 2014; Lundgren ym. 2015).

Varsin suuri merkitys on tekijän lapsuuden kasvuolosuhteilla: vanhemman yliautoritaarisuus, kuritusväkivalta sekä heikosti kehittynyt tunneside lapsen ja vanhemman välillä altistavat seksuaalirikollisuudelle. Kun ihminen ei syystä tai toisesta pääse luomaan turvallista kiintymyssuhdetta luotettavaan aikuiseen (yleensä omaan vanhempaan), hän ei pysty tunnetasolla samastumaan muihinkaan. Näistä olosuhteista syntyvä empatiakyvyn puute altistaa seksuaalirikollisuudelle. (Faubel 2014; Simons 2014).

Usein seksuaalirikoksiin syyllistyneillä on epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö (Långstrom, Sjöstedt & Grann 2004; Craissati 2005). Beauregardin, Lussierin & Proulxin mukaan fyysinen ja henkinen väkivalta lapsuudessa ja nuoruudessa vahvistavat altistavat tälle häiriölle sekä lisäävät tunnekylmyyttä. Raiskausrikoksiin syyllistyneet eroavat muista seksuaalirikollisista (esimerkiksi lapsen hyväksikäyttöön syyllistyneistä tai internetahdistelijoista) siinä, että heidän tilillään on usein muitakin rikoksia, kuten huumerikoksia, varkauksia ja murtoja. Gottfredsonin & Hirschin (1990) mukaan nämä osaltaan ilmentävät epäsosiaalista persoonallisuushäiriötä.

Raiskausrikoksiin syyllistyneet ovat lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyneitä useammin myös sosiaalisesti taitavia, ja he ovat kyenneet muodostamaan jonkinlaisia parisuhteitakin. Valtaosa raiskaajista tuntee uhrinsa. Selvityksiä Raiskausrikoksista -julkaisun mukaan kolmannes kaikista raiskausrikoksista tapahtui puolisoiden tai seurustelukumppaneiden kesken, neljännes tuttavien tai ystävien välillä ja joka viides satunnaisten tuttavien kesken. Tuntemattomien tekemiä rikoksia oli kuudennes kaikista teoista.

Nuorten seksuaaliselle väkivallalle ja lähisuhdeväkivallalle altistavat tekijät Lundgrenin ym. (2015) mukaan.

Huono-osaisuuden kytkeytyminen seksuaalirikoksiin

Suomessa seksuaalirikoksiin syyllistyneissä on väestöosuuteensa nähden Lähi-idästä, Pohjois-Afrikasta sekä Saharan eteläpuolisesta Afrikasta lähtöisin olevia henkilöitä varsin paljon.

On varsin todennäköistä, että edellä mainittuja kasvatusolosuhteisiin, omassa elämässä koettuun väkivaltaan, kaveriporukkadynamiikkaan ja asennetekijöihin (esimerkiksi uhrin syyllistämisherkkyyteen) sekä matalaan koulutustasoon liittyviä riskitekijöitä on edellä mainituissa ryhmissä enemmän kuin syntyperäisillä suomalaisilla.

Tähän viittaa osaltaan Päivi Honkatukian ja Leena Suurpään taannoinen tutkimus, jossa rikoksiin syyllistyneiden - erityisesti vankilaan tuomittujen - perhesiteet näyttäytyvät mutkallisempina kuin muilla maahan muuttaneilla nuorilla.

Honkatukia ja Suurpään haastattelemat nuoret kertovat monimutkaisista perhesuhteistaan, perheen taloudellisista ja henkisistä vaikeuksista tai siitä, ettei ole perhettä, johon voisi palata tuomion jälkeen.

Nuoret haluavat olla lojaaleja vanhemmilleen, mutta samaan aikaan monen nuoren elämästä puuttuvat selvät yhteisölliset siteet. Haastateltujen joukossa oli esimerkiksi nuori mies, joka kertoi tuntevansa itsensä täysin irralliseksi: ei kotia, ei perhettä tai sukulaisia, ei ystäviä, ei institutionaalista tukiverkostoa eikä mitään tietoa siitä, minne hänen kannattaisi mennä vankilasta vapautumisensa jälkeen.

Irrallisuus sekä omasta lähiyhteisöstä että valtakulttuurista synnyttää omaa pienryhmädynamiikkaansa, joka voi vahvistaa seksuaalirikollisuudelle altistavia asenteita ja toimintamalleja. Väestöliiton PoikaS-hankkeen tutkimus, jossa käytiin läpi Poikien Puhelimeen tehtyjä puhelinsoittoja, havainnollistaa osaltaan sitä, millaisena seksiä, seksuaalisuutta sekä seksuaalisia rajoja koskevat käsitykset voivat tällaisessa ryhmässä näyttäytyä.

Aineistossa piirtyy esiin maahan muuttaneiden nuorten ryhmä, jolla on muita maahanmuuttajanuoria heikommat tiedot ehkäisystä, lisääntymisbiologiasta, anatomiasta ja sukupuolitaudeista. Heillä myös seksuaalisten rajojen kunnioitus on selvästi vaikeaa. Flirttailulla ei ymmärretä olevan rajaa, ja toisen seksuaalinen koskemattomuus ei aina ole itsestäänselvyys.

Tällä ryhmällä on vahvoja konservatiivisia asenteita suhteessa ei-heteroseksuaalisuuteen ja jossain määrin naisten asemaan. Samalla tämä ryhmä kuvailee seksuaalisten tekojen tekemistä suomalaispoikia rennommin. Mustasukkaisuus nousee esille usein, ja hylätyksi joutumisen käsittelyyn tällä ryhmällä on erittäin vähän rakentavia keinoja: väkivallan ja vihan osoitusten kautta käsitellään tunteita, joille ei ole muuta ulospääsykeinoa.

On varsin perusteltua sanoa, että panostaminen erilaisiin yhteiskunnallista huono-osaisuutta ehkäiseviin toimiin kuten ehkäisevään lastensuojeluun ja nuorisotyöhön vähentää myös alttiutta seksuaalirikollisuuteen. Varsin keskeisessä osassa on sisäpiiriytymistä ehkäisevä toiminta, joka mahdollistaa sosiaalisten siteiden luomisen kielellisten ja etnisten rajojen yli.

On kuitenkin selvää, että seksuaalisuus itsessään on aihealue, jonka pitää tulla kunnolla käsitellyksi, jotta seksuaalisia rajoja, ruumiillista koskemattomuutta ja hylätyksi tulemista opitaan käsittelemään rakentavasti. Tähän viittaa PoikaS-hankkeen tutkimuskin:

"Erityisesti ensimmäisen polven maahanmuuttajien kyky ottaa kritiikkiä vastaan ja muuttaa käsityksiään seksuaalisuuden rajoista on huono. Onneksi palveluun soittavat maahanmuuttajapojat yleensä kuitenkin kykenevät puheluiden toistuessa muuttamaan puhetapojaan ja yksin soittamissaan puheluissa kyseenalaistamaan käsityksiään.

Kouluopetuksessa kannattaisi olettaa, että varsinkin ensimmäisen polven maahanmuuttajilla on erityistarpeita erityisesti seksuaalisen itsemääräämisoikeuden, seksuaalisen häirinnän ja Suomen lain tuntemuksen osalta. Poikien Puhelimen kokemukset osoittavat, että häiriökäyttäytyvien poikien puheita ja asenteita voidaan kyllä muuttaa, mutta sen eteen joudutaan tekemään paljon työtä, jossa toistetaan asioita yhä uusista näkökulmista."

Seksuaalirikollisuuden ennaltaehkäisy: mikä toimii?

Edellä mainituissa seksuaaliselle väkivallalle altistavat tekijät ovat keskenään hyvin erilaisia. Esimerkiksi perheoloihin, lapsen ja vanhemman vuorovaikutukseen ja tunnesiteen vahvistumiseen vaikutetaan eri keinoilla kuin  matalaan koulutustasoon tai poikien kaveriporukkadynamiikkaan.

Tehokas seksuaalisen väkivallan ennaltaehkäisy edellyttää, että taustatekijöiden moninaisuus tunnustetaan myös ennaltaehkäisevässä työssä. Esimerkiksi tutkimuksissa seksuaalista väkivaltaa vähentäväksi todetun Safe Dates -mallin lisäksi on kehitetty perhelähtöinen Families for Safe Dates, jossa toimitaan sekä nuorten että heidän perheidensä kanssa.

Sekä Degue ym. (2014) että Lundgren ym. (2015) ovat tehneet systemaattiset tutkimuskatsaukset seksuaalista väkivaltaa ennalta ehkäisevistä käytännöistä.

Safe Dates -mallin lisäksi seksuaalista väkivaltaa vähensi selkeästi myös Shifting Boundaries -ohjelma, joka on kouluille suunnattu 6-10 viikon mittainen paketti. Luokkahuoneosiossa käsitellään sekä vuorovaikutustaitoja että seksuaalirikollisuutta koskevaa lainsäädäntöä. Ohjelmassa toteutettiin yhdessä oppilaiden kanssa myös seksuaalista häirintää koskeva julistekampanja, jonka lisäksi koulurakennus julistettiin yhteisellä sopimuksella (respecting boundaries agreement) seksuaalisesta häirinnästä vapaaksi alueeksi.

Deguen ja Lundgrenin tutkimuskatsauksissa oli myös runsas määrä sellaisia interventioita, joilla ei ollut toivottua vaikutusta seksuaalisen väkivallan esiintymiseen - valitettavasti tällaisia oli valtaosa interventioista.

Jotta ennaltaehkäisevällä toiminnalla voisi olla todellista vaikutusta, sen pitää täyttää muutamat kriteerit: toiminnan tulee olla (a) kokonaisvaltaista (b) oikein ajoitettua (c) käyttää riittävän monia opetusmenetelmiä (d) olla riittävän pitkäkestoista (e) olla ammattilaisten toteuttamaa (f) vaikuttaa kohderyhmän läheissuhteisiin (g) ottaa huomioon kohderyhmän sosiokulttuurinen tilanne.

Kokonaisvaltaisuus tarkoittaa sitä, että yksilön tietotaitojen lisäksi vaikutetaan myös muihin seksuaalirikollisuudelle altistaviin tekijöihin kuten perheoloihin ja vapaa-ajan vertaissuhteisiin. Se ei tarkoita saman sisällön tunkemista joka tuutista, vaan ihmisen lähiympäristön ja itselle tärkeiden toimintaympäristöjen huomioimista vaikkapa tekemällä yhteistyötä koulun, nuorisotoimen ja perhetyön kanssa. Toisin sanoen kohderyhmänä ei voi olla ainoastaan esimerkiksi maahanmuuttajanuoret vaan myös heidän vanhempansa tai tärkeät lähisukulaisensa.

Oikein ajoittaminen tarkoittaa ensinnäkin tärkeiden elämänvaiheiden huomioimista: Deguen mukaan ennaltaehkäisevä työ on tehokkainta nuorten kanssa.

Useiden opetusmenetelmien käyttö tarkoittaa sitä, että ihmisille annetaan useita erilaisia mahdollisuuksia ja näkökulmia tiedon käsittelyyn ja sisäistämiseen. Pelkkä faktatiedon välittäminen ylhäältä alaspäin esimerkiksi videoin tai kysymys-vastaus-tyylisin luennoin ei riitä. Kohderyhmälle pitää luoda mahdollisuus reflektointiin sekä tiedon aktiiviseen käsittelemiseen (esimerkkinä mainitaan rooliharjoitukset sekä kirjoitustehtävät).

Riittävän pitkä kesto tarkoittaa käytännössä useita sessioita tai tapaamiskertoja, jotta hampaankoloon jääneet kysymykset tulevat kunnolla käsitellyiksi ja jotta asiat eivät pääsisi unohtumaan. Deguen tutkimuskatsauksessa tuloksellisiksi havaittujen interventioiden kesto oli kaksi tai kolme kertaa pidempi kuin niiden interventioiden, joilla ei ollut vaikutusta kohderyhmään. Deguen ja Lundgrenin tutkimuskatsaukset antavat aihetta olla erityisen kriittinen kertaluonteisia, tietoiskuluonteisia, yhden tunnin kestäneitä interventioita kohtaan.

Ammattimaisuus tarkoittaa sitä, että seksuaalioikeuksia, seksuaaliterveystietoa ja erityisesti seksuaalista väkivaltaa koskevaa aiheistoa ovat opettamassa henkilöt, jotka ovat pätevöityneitä aiheen käsittelyyn. Deguen käsittelemissä nollatuloksen saaneissa tutkimuksissa oli yllättävänkin paljon interventioita, joissa oli luotettu erilaisiin vertaisohjaajiin tai "tavallisiin" opettajiin, joilla ei ole seksuaalisuuden ja väkivallan kaltaisten sensitiivisten erityisteemojen käsittelyn vaatimaa erityisosaamista.

Toiminnan kohdistaminen läheissuhteisiin  tarkoittaa käytännössä sitä, että toiminta ei ole ainoastaan tiedon kaatamista yksilöiden päähän, vaan sen reflektointia  omassa kaveripiirissä. Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että nuorisotalolla järjestettävän vertaistoiminnan avulla henkilön koko kaveripiiri otetaan toimintaan mukaan.

Sosiokulttuurinen relevanssi tarkoittaa käytännössä ihmisten elämäntilanteiden, tietotaitojen ja yhteiskunnallisen aseman ottamista huomioon. Esimerkiksi maahan teini-iässä muuttaneiden kohdalla kyse on siitä, että kielitaito sekä suomalaisen lainsäädännön tuntemus voivat olla merkittävästi heikompia kuin Suomessa syntyneillä ja kasvaneilla ikätovereilla keskimäärin.

Etenkin ulkonäöltään valtaväestöstä poikkeavat ovat myös usein rankastikin leimattu ja syrjitty vähemmistö, jonka luottamuksen voittamiseksi vaaditaan paljon työrauhaa ja aikaa.

Koska erittäin moni on ikätovereiden ja internethuutelijoiden taholta leimattu useaan kertaan seksuaalirikolliseksi ilman minkäänlaista perustetta, täytyy henkilöt tarvittaessa vakuuttaa siitä, että heitä ei epäillä eikä syytetä mistään.

Lähtökohta on ennemminkin se, että jokaisella on taustastaan riippumatta oikeus laadukkaaseen seksuaalioikeus- ja terveystietoon sekä kuulluksi ja kohdatuksi tulemiseen aihetta koskevissa keskusteluissa.

Koska ihminen kuuluu moniin erilaisiin ryhmiin, häntä ei tule pitää vain kansallisen kulttuurinsa tai maailmankatsomuksellisen viiteryhmän edustajana. Etukäteisoletukset siitä, mitä jossain "kulttuurissa" ajatellaan, ennemmin vaikeuttavat kuin helpottavat yhteisen sävelen löytymistä. Ihmistä ei saa lokeroida, vaan hänelle pitää antaa mahdollisuus kertoa itse, millaisia tottumuksia hänellä on ja miten hän on ne oppinut.

Miten uusintarikollisuutta ehkäistään?

Edellä mainitut toimintaperiaatteet koskevat siis ennaltaehkäisevää toimintaa. Tuolloin ollaan siis tilanteessa, jossa vaikutetaan ihmisen tietoihin, taitoihin ja asenteisiin ennen kuin mitään rikosta on tapahtunut. 

Tutkimuskirjallisuuden pohjalta Safe Dates sekä Shifting Boundaries on todettu vaikuttaviksi ennaltaehkäisevän toiminnan periaatteiksi. Poikien Puhelimen kaltaisella toiminnalla voi olla myös ennaltaehkäiseviä vaikutuksia, etenkin jos soittajan ja vastaajan välille muodostuu pidempiaikainen luottamussuhde.

Ennaltaehkäisy ei poista kaikkea rikollisuutta. Pieni ryhmä ihmisiä tulee aina syyllistymään rikoksiin. Rikosseuraamusten tulee tällöin olla sellaisia, että ne estävät uusintarikollisuutta. Vakaviin rikoksiin syyllistyneiden ulkomaalaisten kohdalla kysymykseen tulee karkottaminen ja maahantulokielto silloin, kun maasta karkoittamisen perusteet täyttyvät

Silloin, kun kyseessä on henkilö jota ei voida karkottaa (samassa ulkomaalaislain pykälässä eritellään, milloin henkilöä ei voida karkottaa), lähestymistavan tulee olla toinen. Vankien marinointi vuosikausia samanmielisten keskellä ilman mitään interventioita helpottaa heidän keskinäistä verkostoitumistaan ja haitallisten asenteiden leviämistä ja lisää näin ollen uusintariskiä.

Seksuaalirikollisten uusintariskiä vähentävät ennen kaikkea kognitiivis-behavioraaliset kuntoutusmuodot (Przybylski 2014). Näissä hoitomuodoissa pureudutaan seksuaalirikollisuutta ylläpitävien ajatus- ja toimintamallien tiedostamiseen ja työstämiseen sekä uhrille koituvien haittojen kokemukselliseen tiedostamiseen. Lyhyesti sanottuna kyseessä on oman toiminnan tavoitteellinen tutkiminen yhdessä. 

MacKenzien (2006) tutkimuksessa seksuaalirikollisten uusimisprosentti on keskimäärin 21, mutta kognitiivis-behavioraalisen hoito-ohjelman läpikäyneillä uusintariski on 9 prosenttia. Hansonin (2009) meta-analyysi oli samansuuntainen.  Draken, Aosin & Millerin (2009) meta-analyysissä hoito-ohjelmat vähensivät uusintariskiä 9,6 prosenttia ja toivat 4000 dollarin nettohyödyn kutakin ohjelmaan osallistunutta kohden. Suomessa STOP-ohjelmaa koskevan tutkimuksen tulokset olivat samansuuntaisia kuin kansainvälisissäkin tutkimuksissa, mutta ryhmien välinen ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. STOP-ohjelmaan osallistuneista kuusi prosenttia sai seuranta-aikana (keskimäärin 7,5 vuotta) uuden tuomion seksuaalirikoksista. Kontrolliryhmästä uuden tuomion sai 11 prosenttia seksuaalirikoksista tuomituista vangeista.

Alla oleva Löselin & Schmuckerin (2005) meta-analyysiin perustuva taulukko kertoo omalta osaltaan, millaisia kuntoutuksen vaikutukset yleensä ovat.


Kuten kuntoutuksessa yleensäkin, avainasemassa hoidon onnistumisen kannalta on kuntoutusta tarjoavan tahon ja toiminnan kohteen välinen vuorovaikutussuhde. Useammassakin tutkimuksessa (Marques ym. 2005; Friendship ym. 2003; Beech ym. 2001) vangit, jotka olivat mielestään "päässeet jyvälle", uusivat rikoksen harvemmin kuin he, joilla ei kuntoutuksesta vastaavaa kokemusta ollut. 

Hoidon onnistumista edistää Hansonin (2009) mukaan tukeutuminen niin sanottuihin RNR-periaatteisiin (Risk-Need-Responsivity principles). RNR-periaatteita on kolme. 

Riskiperiaate (risk principle) tarkoittaa sitä, että intensiivinen kuntoutus tulee suunnata korkean uusimisriskitason omaaville henkilöille. Henkilöille, joilla on matala uusimisriski, kuntoutus saattaa jopa nostaa uusimisriskiä. 

Tarveperiaate (need principle) tarkoittaa, että kuntoutuksessa huomioidaan haitallisten ajattelumallien lisäksi rikoskäyttäytymistä ylläpitävät elämäntavat ja olosuhteet. Esimerkiksi päihteiden väärinkäytön lopettaminen, päivärytmin löytäminen ja muiden rikoksettoman elämän kannalta oleellisten taitojen opettelu ovat avainasemassa kuntoutumisessa.

Mukautuvuusperiaate (responsivity principle) tarkoittaa kuntoutuksen muovaamista vastaamaan rikoksentekijän kapasiteetteja. Eri henkilöillä on erilainen keskittymiskyky ja pohjatietotaidot. Hyvän tuloksen aikaansaamiseksi joidenkin kohdalla on aloitettava enemmän ja useammin "nollasta" kuin toisten.

Lopuksi

Seksuaalirikollisuus, erityisesti silloin kun tekijä on ulkomaalaistaustainen, herättää usein enemmän öyhötystä ja emotionaalisia purkauksia kuin tavoitteellista ja järkiperäistä pohdintaa siitä, miten seksuaalirikollisuutta käytännössä vähennetään. 

"Vehkeet valtiolle" -tyylinen retoriikka on paitsi naperomaista kiukuttelua, myös haitallista turvallisuuden lisäämisen ja tehokkaan rikoksentorjunnan kannalta.

Tässä kirjoituksessa olen käynyt läpi sitä, miten seksuaalirikollisuutta voidaan oikeasti vähentää, ja pääkohdat voidaan kiteyttää näin:

- kieli ja kansalaisuus eivät selitä seksuaalirikollisuutta

- seksuaalirikollisuudelle altistavia tekijöitä ovat muun muassa koettu väkivalta, kasvatukselliset laiminlyönnit, heikosti lapsuudessa ja nuoruudessa kehittynyt tunneside lapsen ja vanhemman välillä, matala koulutus sekä väkivallan hyväksyttävyyttä ylläpitävä asenneilmapiiri

- Safe Dates -malli sekä Shifting Boundaries -malli ovat tutkitusti ennaltaehkäisseet seksuaalirikollisuutta

- Ennaltaehkäisy toimii vain, jos se on a) kokonaisvaltaista b) oikein ajoitettua c) useita opetusmenetelmiä käyttävää d) pitkäkestoista e) ammattimaista ja f) läheissuhteet huomioivaa

- Rikoksiin jo syyllistyneillä kognitiivis-behavioraaliset kuntoutusmuodot toimivat uusintarikollisuuden ehkäisyssä, erityisesti jos ne huomioivat ns. RNR-periaatteet


Kirjallisuus

Beauregard, E., Lussier, P., & Proulx, J. (2004). An exploration of developmental factors related to deviant sexual preferences among adult rapists. Sexual Abuse: A Journal of Research and Treatment, 16, 151–161.

Beech, A.R., Friendship, C., Erikson, M., & Ditchfield, J. (2001). A six-year follow-up of men going through representative probation based sex offender treatment programmes. HMSO [Her Majesty's Stationary Office],114, 1/4.

Craissati, J. (2005). Sexual violence against women: A psychological approach to the assessment and management of rapists in the community. Probation Journal: The Journal of Community and Criminal Justice, 52, 401–422.

Degue, S., Valle, L.A, Holt, M.K, Massetti, G.M., Matiasko, J.L, Tharp, A.T (2014). A systematic review of primary prevention strategies for sexual violence perpetration. Aggression and Violent Behavior, 19, 346-362.

Drake, E.K., Aos, S., & Miller, M. (2009). Evidence-based public policy options to reduce crime and criminal justice costs: Implications in Washington State. Victims and Offenders, 4, 170–196.

Faubel, S. (2014). Etiology of Adult Sexual Offending. Teoksessa Sex Offender Management Assessment and Planning Initiative. U.S. Department of Justice, Office of Justice Programs, Office of Sex Offender Sentencing, Monitoring, Apprehending, Registering, and Tracking.

Friendship, C., Mann, R.E., & Beech, A.R. (2003). The Prison-Based Sex Offender Treatment Programme— An Evaluation. London: Home Office.

Gottfredson, M., & Hirschi, T. (1990). A General Theory of Crime. Stanford, CA: Stanford University Press.

Hanson, R.K., Bourgon, G., Helmus, L., & Hodgson, S. (2009). A Meta-Analysis of the Effectiveness of Treatment for Sex Offenders: Risk, Need, and Responsivity. Ottawa, ON: Public Safety Canada.

Honkatukia, P, Suurpää, L (2007). Nuorten miesten monikulttuurinen elämänkulku ja rikollisuus. Helsinki: Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 232/Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 80. 

Kekkonen, Joonas (2012). Pelko, riemu ja himo. Poikien puhelimesta apua hakevien poikien seksuaalisuuspuhetta. Teoksessa Osmo Kontula (toim.) Mitä pojat todella haluavat tietää seksistä. Tehoa poikien seksuaaliopetukseen (PoikaS-hanke). Helsinki: Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 55/2012.

Lehti, M, Salmi, V, Aaltonen, M, Danielsson, P, Hinkkanen, V., Niemi, H., Sirén, R, Suonpää, K. (2014). Maahanmuuttajat rikosten uhreina ja tekijöinä. Helsinki: Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 265.

Långström, N., Sjöstedt, G., & Grann, M. (2004). Psychiatric Disorders and Recidivism in Sexual Offenders. Sexual Abuse: A Journal Of Research & Treatment, 16(2), 139-150.

Lundgren, R., Amin, A. (2015). Addressing intimate partner violence and sexual violence among adolescents: emerging evidence of effectiveness. Journal of Adolescent Health , 56(1), 42-50.

Lösel, F., & Schmucker, M. (2005). The effectiveness of treatment for sex offenders: A comprehensive meta-analysis. Journal of Experimental Criminology, 1, 117–146.

MacKenzie, D.L. (2006). What Works in Corrections: Reducing the Criminal Activities of Offenders and Delinquents. New York: Cambridge University Press.

Marques, J.K., Wiederanders, M., Day, D.M., Nelson, C., & van Ommeren, A. (2005). Effects of a relapse prevention program on sexual recidivism: Final results from California's Sex Offender Treatment and Evaluation Program (SOTEP). Sexual Abuse: A Journal of Research and Treatment, 17, 79–107.

Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos (2012). Selvityksiä raiskausrikoksista. Oikeusministeriön selvityksiä ja ohjeita 13/2012.

Przybylski, R. (2014). Effectiveness of Treatment for Adult Sex Offenders. Teoksessa Sex Offender Management Assessment and Planning Initiative. U.S. Department of Justice, Office of Justice Programs, Office of Sex Offender Sentencing, Monitoring, Apprehending, Registering, and Tracking.

Simons, D. (2014). Sex Offender Typologies. Teoksessa Sex Offender Management Assessment and Planning Initiative. U.S. Department of Justice, Office of Justice Programs, Office of Sex Offender Sentencing, Monitoring, Apprehending, Registering, and Tracking.

Tyni, Sasu (2015). Vankeinhoidon vaikuttavuus. Onko kuntoutukselle tilastollisia perusteluita? Joensuu: Rikosseuraamuslaitoksen julkaisuja 1/2015.

tiistaina, huhtikuuta 05, 2016

Perheenyhdistämisen vaikeuttaminen syrjii heikoimmassa asemassa olevia ja lisää ihmissalakuljetusta

Suurin osa Suomeen saapuneista turvapaikanhakijoista on miehiä. Tällöin myös turvapaikkaprosessissa oleskeluluvan saaneiden osalta sukupuolijakauma on miehiin päin kallellaan. Onkin oikeutettua kysyä, miten kansainvälinen suojelu saataisiin ulotettua paremmin myös naisiin ja lapsiin. 

Naisia on ollut turvapaikanhakijoissa vähemmän, koska laillisia kulkureittejä ei ole ja laittomat kulkureitit ovat heille kohtuuttoman vaarallisia. Laittomilla reiteillä naiset altistuvat miehiä useammin seksuaaliselle kaltoinkohtelulle, hyväksikäytölle ja muulle väkivallalle. Tuore YK-raportti valottaa asiaa.

Kun Syyrian kriisi pitkittyy ja pahenee entisestään, naisten ja lasten osuus myös laittomien reittien käyttäjinä on lisääntynyt. Kansainvälistä suojelua he eivät edelleenkään ole saaneet, vaan naiset ja lapset ovat limbotilassa Idomenin kaltaisilla pakolaisleireillä Kreikassa. Tämä on valtava ongelma juuri heidän hyväksikäyttönsä kitkemisen, tasapuolisen kohtelun ja kestävien ratkaisujen näkökulmasta.

***

Tehokas perheenyhdistäminen on yksi keino ulottaa kansainvälinen suojelu tosiasiallisesti myös heikommassa asemassa oleviin, naisiin ja lapsiin. Perheenyhdistäminen on mahdollista ydinperheen jäsenille: vanhemmille ja heidän alaikäisille lapsilleen silloin, kun perheenjäsen on saanut myönteisen oleskeluluvan. 

Kun Suomessa asuvan kansainvälistä suojelua saavan ihmisen side ydinperheeseensä on kunnolla selvitetty, voivat ydinperheen jäsenet matkustaa Suomeen virallisia ja turvallisia reittejä pitkin.

Näin vähennetään kansainvälistä rikollisuutta ja ihmissalakuljetusta, koska suojelua saaneen perheenjäsenillä ei ole tarvetta turvautua epämääräisiin bisneksenpyörittäjiin. 

Perheenyhdistäminen ei muodosta yhtään minkäänlaista "vetotekijää" niille, jotka suojelua eivät tarvitse. Ainoastaan myönteisen oleskelulupapäätöksen saaneet, todellista suojelua tarvitsevat, voivat yhdistää perheensä Suomeen. 

Turhia vetotekijöitä karsitaan pitämällä turvapaikkaprosessit nopeina ja selkeinä sekä tiedottamalla Suomen todellisesta tilanteesta: esimerkiksi siitä, että köyhyys, työttömyys, terveysongelmat tai vakavienkaan rikosten kohteeksi joutuminen eivät muodosta perustetta kansainväliselle suojelulle.

Kun odotukset ja todellisuus ovat balanssissa, ei turhia hakemuksiakaan tule. Vuonna 2015 tehtiin 3721 irakilaisia koskevaa turvapaikkapäätöstä, joista 2556 oli rauenneita hakemuksia (69% irakilaisia koskevista päätöksistä). Rauennut hakemus kertoo siitä, että ihmisellä on ollut luuloja ja vääriä tietoja Suomeen pääsystä, jotka ovat Suomessa oienneet. Jos tällainen tieto olisi henkilöllä jo lähtömaassa, ei hän lähtisi turhaan vaaralliselle reissulle, joka velkaannuttaa hänet tuhansilla euroilla hämärämiehille.

Hyvä perheenyhdistämispolitiikka takaisi sen, että suojelua saaneen henkilön perheenjäsenet eivät huku Välimeren aaltoihin eivätkä jää eri Euroopan maiden väliseen limbotilaan ilman minkäänlaisia tulevaisuudennäkymiä.

Kaikkien kotoutumisprosessi pääsee alkamaan kunnolla, kun oman äidin, isän tai lasten kohtalosta huolestuminen ei vie enää voimavaroja. Näin säästetään kaikkien aikaa ja rahaa ja autetaan todellisessa hädässä olevia.


Perheenyhdistämislainsäädännön kiristykset ovat olleet kohtuuttomia; käytännössä hakemuksen vireillepano on tehty mahdottomaksi


Käytännössä pakolaisten perheenyhdistäminen on kuitenkin tehty mahdottomaksi. Syynä ovat paitsi lainsäädäntöön pitkin 2010-lukua tehdyt kohtuuttomat kiristykset, myös oleskelulupaviranomaisen kohtuuttomat laintulkinnat.

Vuonna 2010 linjattiin, että alaikäisen hakijan tulee olla alaikäinen vielä sinä päivänä, kun päätös perheside­hakemukseen tehdään. Ei siis riitä, että nuori on alaikäinen silloin, kun hakemus jätetään. Vuonna 2015 keskimääräinen käsittelyaika kansainvälistä suojelua saaneen huoltajaa koskevien hakemusten kohdalla oli 366 vuorokautta. Varsin moni ehtii tulla täysi-ikäiseksi hakemuksen käsittelyn aikana. 

Oleskelulupahakemusta ei voi hylätä, jos hakemuksen käsittely on viivästynyt hakijasta ja perheenkokoajasta riippumattomasta syystä (Korkein hallinto-oikeus on muuten antanut vuosikirjaratkaisun, josta käy ilmi että Maahanmuuttovirasto ei ollut ottanut tätä seikkaa huomioon asianmukaisella tavalla). 

Hakemuksen jättämisen viivästymistä ei lasketa hakijasta riippumattomaksi syyksi. Juuri hakemuksen jättämisen vaikeus on romahduttanut hakemusmäärät (2014 hakemusta vuonna 2011, 599 hakemusta vuonna 2012).

Oleskelulupahakemuksen on voinut 2012 lähtien jättää vain ulkomailla asuva perheenjäsen itse. Lupahakemus jätetään lähimpään Suomen edustustoon, joka voi olla tuhansien kilometrien päässä. Perhesideoleskelulupaa hakevan henkilön pitää myös nykyisin oleskella laillisesti siinä maassa, jossa Suomen edustusto on. Jos oleskelua ei ole laillistettu, perhesidehakemusta ei oteta vastaan.

Punainen Risti ja ECRE ovat kertoneet esimerkein kohtuuttomista tilanteista, joihin lainmuutokset ovat johtaneet. 

Esimerkkitapauksessa Suomessa asuva, turvapaikan saanut Afganistanin kansalainen haki Pakistanissa asuvia omaisiaan Suomeen. Koko prosessi maksoi hänen perheelleen noin 10 000 euroa, kun mukaan lasketaan matkat edustustoon, oleskelun laillistaminen, majoitus, käännöskulut, hallinnolliset maksut, saattajan kulut ja perheen matka Suomeen.

Pakistanissa asuvat Afganistanin kansalaiset ovat pääsääntöisesti paperittomia. Heillä ei ole enää mahdollisuutta virallistaa oleskeluaan siellä. Pakistanissa on näet jo joitakin vuosia on ollut meneillään UNHCR:n, Pakistanin ja Afganistanin valtioiden yhteistyö tavoitteena edistää pakolaisten paluumuuttoa Afganistaniin.

Perheenyhdistämishakemusta ei voi jättää Pakistaniin, koska Islamabadin suurlähetystö Pakistanissa suljettiin elokuussa 2012. Tämän jälkeen perheenyhdistämistä hakevat Afganistanin kansalaiset ohjataan jättämään oleskelulupahakemuksensa Delhiin, Intiaan.

Voidakseen matkustaa Intiaan perheiden on matkustettava Afganistaniin anomaan viisumia Kabulin Intian lähetystöstä. Oleskelulupahakemus perhesidettä todistavien liitteiden kanssa tulee toimittaa henkilökohtaisesti Suomen Delhin edustustoon viisumin ollessa voimassa. 

Perhesidettä todistavien asiakirjojen kuten vihkimistodistusten ja lasten syntymätodistusten saatavuus ja laillistamisvaatimukset voivat asettaa perheille kohtuuttomia haasteita. Jos hakijalla, kuten esimerkiksi afganistanilaisella aviovaimolla, ei ole halussaan alkuperäistä vihkitodistusta, hänen on palattava Afganistaniin sille paikkakunnalle missä vihkiminen on suoritettu ja anottava paikkakunnan viranomaisilta kopio alkuperäisestä vihkitodistuksesta. 

On selvää, että kaikilla ei ole aikaa, varaa, kontakteja, riittäviä tietotaitoja eikä energiaa käydä läpi ruljanssia, jossa henkilö joutuu asioimaan useissa eri maissa.

Perheenyhdistämiset estävällä politiikalla toki myös ammutaan ihmiskaupan ja ihmissalakuljetuksen poistamistavoitteita jalkaan: kohtuuttomat vireillepanon esteet ja vaatimukset edestakaisesta ramppaamisesta yli 10 000 euroon nousevine kustannuksineen voivat johtaa hakijan tilanteeseen, jossa hän turhautuu ja turvautuukin ihmissalakuljettajiin ja yrittää päästä perheensä luo turvapaikkaa hakemalla. Laillisten reittien puuttuminen ruokkii ihmissalakuljetusta.


Maahanmuuttoviraston laintulkinta perhesiteen "vapaaehtoisesta katkeamisesta" on ristiriidassa Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen päätösten kanssa


Valitettavasti lainmuutokset, joilla de facto estetään perheenyhdistämistä koskevan hakemuksen jättäminen, eivät ole olleet ainut ongelma. 

Varsin suuri ongelma on oleskelulupaviranomaisen, Maahanmuuttoviraston, kyseenalainen tulkinta perhesiteen vapaaehtoisesta katkeamisesta. Silloinkin, kun DNA-testi ja yhteisen perhe-elämän viettäminen puoltaisivat myönteistä päätöstä. Ongelma on myös se, että hyvin vähäpätöiset ristiriitaisuudet esimerkiksi entisistä asunnoista tai koulunkäynnistä riittävät usein Maahanmuuttoviraston vakuuttumaan siitä, että todellista perhe-elämää ei ole ollut.

Itä-Suomen yliopiston tutkijat Miia Halme-Tuomisaari, Anna-Maria Tapaninen ja Hilja Aunela erittelivät ratkaisukäytäntöä Suomen Kuvalehdessä 13.11.2015. He olivat tutkimuksessaan käyneet läpi Maahanmuuttoviraston tekemistä kielteisistä päätöksistä tehdyt valitukset, jotka on käsitelty Helsingin hallinto-oikeudessa kymmenen viime vuoden aikana.


"Emme pystyneet osoittamaan, että sukulaisuussuhde takaisi positiivisen päätöksen. Emmekä sitä, että tosiasiallinen perhe-elämä takaisi. Vaikka perhe-elämää olisi vietetty, voidaan todeta, että kotoa lähdöstä on niin kauan, että perhe-elämä on katkennut", Halme-Tuomisaari luettelee.


Jos lapsen elämä on ollut kotimaassa sekasortoista, hänelle myönnetään turvapaikka, mutta koska elämä on ollut kotimaassa sekasortoista, voidaan katsoa, ettei todellista perhe-elämää ole koskaan vietetty eikä perhe voi siksi tulla Suomeen.

Jos Maahanmuuttovirasto ei löydä syytä, miksi juuri tietty lapsi perheestä on lähtenyt matkaan, voidaan tulkita että lapsi on lähetetty matkaan. Perhe on siis jättänyt lapsen edun huomioimatta ja kiertänyt maahantulosäädöksiä, katkaissut perhe-elämänsä itse.

Biologinen iänmääritys, jonka tulokset ovat plusmiinus kaksi vuotta, kelpaa aukottomaksi todisteeksi nuoren täysi-ikäisyydestä, mutta yhtä lailla biologinen dna-testi ei kelpaa aukottomaksi todisteeksi perhesiteestä. 

Toisin sanoen ei ole mitään tapaa ennustaa perheenyhdistämispäätöksen lopputulosta."


Maahanmuuttoviraston näkemys, että henkilö olisi vapaaehtoisesti katkaissut perhesiteensä vaikka jatkuva yhteydenpito sekä positiivinen DNA-testitulos todistavat muuta, on toki erittäin omituinen arkijärjen kannalta. Se on sitä kuitenkin myös juridisesti.

Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) mukaan valtion ja perheenyhdistämistä hakevan henkilön intressien välille on luotava oikeudenmukainen tasapaino. Perheside ei katkea noin vain silloin, kun perheenjäsen matkustaa yksin toiseen maahan ja saa sieltä turvapaikan.

EIT on jo vuonna 1988 päätöksessään Berrehab v. Alankomaat todennut, että avioliitossa syntyneen lapsen ja hänen vanhempiensa välillä vallitsee heti lapsen syntymästä ipso facto perheside joka ei katkea kuin aivan poikkeuksellisissa olosuhteissa. 

Myös EIT:n päätös Gül v. Sveitsi (1996) vahvistaa perhesiteen pysyvyyden ja sen, ettei perhesidettä voida katsoa katkenneeksi kuin ainoastaan hyvin poikkeuksellisissa tilanteissa. 

Poikkeuksellista tilannetta ei muodosta asuinmaan taloudellinen tilanne (Rodriguez Da Silva ja Hoogkamer v. Alankomaat 2006) tai se, että henkilö jättää perheenjäsenensä kotimaahan ja asettuu itse ulkomaille (Sen v. Alankomaat 2001). Jälkimmäisessä tapauksessa EIT:n mukaan ulkomaille muuttaminen ja lapsen jättäminen sukulaisten huostaan ei tarkoittanut ajatusta siitä, että lapsi jää kotimaahan pysyvästi ja että ajatus perheen yhdistämisestä olisi kokonaan hylätty.

Tapauksessa Tuquabo-Tekle ym. vs Alankomaat (2006) eritrealainen äiti oli paennut sisällissotaa ja jättänyt tyttärensä sukulaisten hoitoon. Äiti sai humanitaarista suojelua Norjasta ja muutti Alankomaihin. Kansallinen tuomioistuin hylkäsi tyttären oleskelulupahakemuksen katsoen perhesiteen katkenneen. EIT totesi, että valittajan aikomuksena oli koko ajan perheen yhdistäminen eikä äidin voitu katsoa jättäneen tytärtä omasta vapaasta tahdostaan, eikä valittajilla ollut mahdollisuutta viettää perhe-elämää entisessä kotimaassa. EIT katsoi, ettei perheside ollut katkennut.

Oma lukunsa on lapsen edun periaatteen jättäminen marginaaliin sekä Maahanmuuttoviraston että hallinto-oikeuksien ratkaisuissa. Halme-Tuomisaaren, Aunelan ja Tapanisen mukaan lapsen etu mainitaan hallinto-oikeuksien päätöksissä kursorisesti, mutta päätöksissä ei kerrota, miten se on otettu huomioon.

Heidän havaintonsa on samansuuntainen kuin Pakolaisneuvonnan selvityksessä vuoden 2014 osalta. Kyseisessä selvityksessä keskityttiin Hallinto-oikeuden päätöksiin. Lapsen edun arviointi oli useimmiten vain pelkkä maininta ilman varsinaista perustelua koskien kyseessä olevaa lasta, vaikka lapsen etu tulisi arvioida yksilöidysti kussakin tapauksessa. 

Perheenyhdistämisdirektiivin tarkoituksena on edistää perheenyhdistämistä ja sen tehokkuutta; toimeentuloedellytys toissijaista suojelua saaville voi olla Euroopan ihmisoikeussopimuksen 14 artiklan kieltämää syrjintää 

Euroopan unionin perheenyhdistämisdirektiivi, jonka kanssa yhteneväksi Suomen lainsäädäntöä kovasti halutaan muuttaa, on varsin selkeäsanainen siinä, että perheenyhdistämisdirektiivin nimenomainen tavoite on edistää perheenyhdistämistä ja sen tehokkuutta. 

Hallituksen pyrkimykset vaikeuttaa perheenyhdistämistä nykytilanteessa direktiiviä verukkeena käyttäen osoittaa sen, että hallitus ei juuri tunne direktiivin tulkintaa ohjaavaa oikeuskäytäntöä.

Sekä Komission perheenyhdistämisdirektiivin tulkintaohjeet että Euroopan Unionin tuomioistuimen päätös Chakroun vuodelta 2010 vahvistavat periaatteen perheenyhdistämisen edistämisestä ja sen tehokkuudesta.

Tapauksessa Euroopan parlamentti v. Euroopan unioni vuonna 2006 Euroopan unionin tuomioistuin vahvisti, että jäsenvaltioilla on direktiivin määrittelemissä tapauksissa velvollisuus yhdistää perheenkokoajan tietyt perheenjäsenet perheenkokoajan asuinmaassa ilman harkintamarginaalia.

On vastoin perheenyhdistämisdirektiivin perusperiaatetta perheenyhdistämisen edistämisestä ja tehokkuudesta asettaa perhe tilanteeseen, jossa hakemuksen vireillepanon esteet voivat olla ylitsepääsemättömiä, viivästyttää kohtuuttomasti asian käsittelyä ja aiheuttaa hakijalle mittavia kuluja.

Euroopan unionin tuomioistuin on todennut perheenyhdistämisen sallimisen olevan pääsääntö. Se korostaa, että jäsenvaltion mahdollisuutta edellyttää todisteita perheenkokoajan vakaista ja säännöllisistä tuloista ja varoista on tulkittava suppeasti. Jäsenvaltiot eivät saa käyttää niille annettua harkintavaltaa tavalla, joka olisi vastoin direktiivin tavoitetta ja tehokasta vaikutusta. 

Perheenyhdistämisdirektiivi toteaa suoraan, että jäsenvaltiot eivät saa pyytää pakolaista ja/tai perheenjäsentä tai -jäseniä esittämään todisteita esimerkiksi vakaista ja säännöllisistä tuloista (V luku, 12 artikla, 1. momentti).

Toisin kuin monet ovat luulleet, toissijaista suojelua saavat eivät ole lainsuojattomia ja direktiivin ulottumattomissa, vaikka direktiivissä mainitut, pakolaisille tarkoitetut suotuisammat edellytykset eivät heitä koskekaan. 

Tulkintaohjeet sanovat selkeästi, että "toissijaista suojelua saavan henkilön humanitaarisen avun tarve ei eroa pakolaisten tarpeesta, ja että molempien suojeluasemien samankaltaisuus vahvistetaan myös aseman määrittelyä koskevan direktiivin 2011/95/EU uudelleenlaaditussa tekstissä osana EU:n turvapaikkapakettia. Vaikka tilanne ei kuuluisikaan Euroopan unionin oikeuden piiriin, jäsenvaltioiden on silti noudatettava Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 ja 14 artiklaa"

YK:n Pakolaisjärjestö UNHCR onkin tähän liittyen todennut, että arvioitaessa kansainvälistä suojelua saavien perheenyhdistämistä ja oikeutta perhe-elämään, ei erottelu pakolaissopimuspakolaisten ja muunlaista kansainvälistä suojelua saavien välillä ole ylipäätään tarpeellista eikä perusteltua. 

UNHCR on kommentissa aiheellisesti viitannut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöön, jonka mukaan kiellettyjä syrjintäperusteita eivät ole vain synnynnäiset, henkilöön liittyvät syyt, vaan ihmisoikeussopimuksen 14 artikla syrjinnänkiellosta koskee myös esimerkiksi henkilön ulkomaalaisoikeudellisen statuksen perusteella määräytyvää kohtelua. 

Toisin sanoen: on erittäin vahvoja perusteita väittää, että on Euroopan ihmisoikeussopimuksen kieltämää syrjintää ulottaa toimeentuloedellytys yhdelle kansainvälistä suojelua saavalle ryhmälle (toissijaista suojelua saavat). Tämä näet asettaa tämän ryhmän eriarvoiseen asemaan pakolaissopimuspakolaisiin nähden. 

Vastaan tulevat myös muut Euroopan Ihmisoikeussopimuksen pykälät. Toimeentuloedellytystä ei voi asettaa perheenjäsenille, joita ei voisi 3 artiklan mukaisen kidutuksen vuoksi palauttaa lähtömaihinsa ja joilla ei ole tosiasiallista vaihtoehtoa perheenyhdistämiselle jossakin toisessa maassa.

Ratkaisuehdotus lainsäätäjälle: sähköinen hakeminen mahdolliseksi ja hakemuksen vireillepano-oikeus takaisin perheenkokoajalle


Jos ulkomaalaislainsäädäntöä halutaan muuttaa perheenyhdistämisdirektiivin mukaiseksi ja vähentää ihmissalakuljetusta, Suomen on ehdottomasti karsittava hakemusbyrokratiaa ja estettävä tilanteet, joissa perheenjäsen joutuu hakemuksen jättämisen vuoksi tekemään useita, pitkiä kalliita matkoja eri edustustoihin. Suunta on täysin toinen kuin mihin hallitus pyrkii.

Hakemuksen vireillepano-oikeuden voi vallan hyvin palauttaa perheenkokoajalle ja perhesidettä koskevan hakemuksen liitteineen voisi vallan hyvin tehdä sähköisesti kuten jo tällä hetkellä tehdään työ- ja opiskeluperustaisten oleskelulupien kanssa. 

Ulkomaalaislain ja EU-direktiivin vaatimia sormenjälkiä ei ole pakko ottaa perheenyhdistämishakemusta jättäessä: Esimerkiksi Belgia, Saksa ja Hollanti eivät tälläkään hetkellä ota biometrisiä tunnisteita edustustoissaan, vaan vasta maahantulovaiheessa. 

Palauttamalla vireillepano-oikeus perheenkokoajalle ja mahdollistamalla sähköinen hakeminen kevennetään sekä suojeluun oikeutettujen perheiden että Suomen viranomaisten työtaakkaa. Suomen lainsäädäntö saadaan vastaamaan perheenyhdistämisdirektiivin tarkoitusta ja tavoitteita, ja kohtuuttomat, turhia kustannuksia aiheuttavat esteet hakemuksen jättämiselle poistuvat.

Jokainen myönteinen päätös kansainvälistä suojelua saavan omaiselle tarkoittaa pienempää määrää ihmissalakuljettajan asiakkaita ja pienempää määrää ihmisiä vaarallisilla, laittomilla maahantuloreiteillä.

Normaalin perhe-elämän salliminen vahvistaa kotoutumista 


YK:n Lapsen oikeuksien yleissopimuksen mukaan lasta ei saa erottaa vanhemmistaan tahdon vastaisesti. Saman sopimuksen mukaan perheenyhdistämistä koskevat hakemukset on käsiteltävä ”myönteisesti, humaanisti ja kiireellisesti”. YK:n kaksi keskeistä ihmisoikeussopimusta, kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus sekä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva yleissopimus sisältävät molemmat säännökset perheestä yhteiskunnan luonnollisena ja perustavaa laatua olevana yhteisönä, jolla on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojeluun.

Asian ymmärtää toki ilman juridiikkaakin. 

Esimerkiksi sukupuolineutraalia avioliittolakia, varhaiskasvatusta tai muutakin perhepolitiikkaa koskevissa keskusteluissa korostetaan juurta jaksain sitä, mikä merkitys omilla vanhemmilla, heidän läsnäolollaan ja turvallisella perhe-elämällä on lapsen kasvulle ja kehitykselle. 

On perin omituista, että samat henkilöt jotka ovat puolustamassa perhearvoja henkeen ja vereen, työntävät käärmettä pyssyyn yrittäessään löytää perusteluja sille, että alaikäisen lapsen erillään olo vanhemmistaan olisi pakolaisten kohdalla jotenkin toivottava asiaintila. 

Omien vanhempien merkitys uskottavana auktoriteettina, tosiasiallisena hölmöilyn estäjänä sekä roolimallina on pakolaislapsille ja nuorille samanlainen, ellei suurempi, kuin valtaväestölle. Ei ole mitenkään kansantaloudellisestikaan edullista, että tavallisen vuokra-asunnon ja vanhempien kanssa vietättävän perhe-elämän sijaan monet yksin tulleet elävät oleskeluluvan saatuaan perheryhmäkodeissa tai tukiasumisyksiköissä. Niidenkin ylläpito maksaa. Hyväkään palkattu ohjaaja pysty mitenkään korvaamaan lapsen omia vanhempia.

Jos ihminen toimii perheitä puolustaessaan johdonmukaisesti, hän puolustaa lapsen oikeutta vanhempiinsa myös pakolaisten kohdalla.

Kuten Annakaisa Kuusisto-Arponen toteaa mainiossa Politiikasta-artikkelissaan,

"Perheettömäksi suojelemisella ja äärimmilleen tiukennetulla maahanmuuttopolitiikalla luodaan ainoastaan yksinäisten maahanmuuttajalasten ja -nuorten sukupolvi. Pahimmillaan tämä johtaa tilanteeseen, jossa näiden lasten ja nuorten osallisuus yhteiskuntaan on heikko ja kustannukset moninkertaiset harkittuun perheenyhdistämiseen verrattuna."

lauantaina, tammikuuta 23, 2016

Millaista on suomalainen monikulttuurisuus käytännössä?

Suomi on monikulttuurinen maa niin väestötieteellisesti kuin lainsäädännöllisestikin. Tavallisessa arjessa tilastoja, juridiikkaa ja määritelmiä tärkeämpää on toisen ihmisen lähtökohtien ymmärtäminen. Koska ihminen kuuluu moniin eri ryhmiin, kohtelu pelkän etnisen ja uskonnollisen ryhmän jäsenenä voi ennemmin vaikeuttaa kuin helpottaa yhteisen sävelen löytämistä, etenkin jos yksilö liitetään tekoihin, joihin hänellä ei ole osaa eikä arpaa. Vaikeidenkin ongelmien ratkaisu helpottuu, kun ihmiselle syntyy tunne yhdenvertaisuudesta ja kuulluksi tulemisesta.

Väestön monikulttuurisuus sekä multikulturalistinen politiikka ovat kaksi eri asiaa. Suomi on monikulttuurinen, mutta multikulturalistinen se näyttäisi olevan vain paperilla: lainsäädännön ja politiikkaohjelmien tasolla. Mitä tämä tarkoittaa?

Monikulttuurisuudesta puhuttaessa on varsin tarpeellista erottaa toisistaan monikulttuurisuus väestöllisenä tosiseikkana sekä multikulturalismi, joka on yksi väestön etnisen, kulttuurisen ja maailmankatsomuksellisen monimuotoisuuden hallintamalli.

Kun monikulttuurisuus ymmärretään väestöllisenä tosiseikkana, yhteiskunnan todetaan sisältävän useita kulttuurisesti, kielellisesti ja maailmankatsomuksellisesti toisistaan eriäviä ryhmiä, jotka jakavat yhdessä julkisen tilan. Tällöin ei oteta kantaa siihen, onko tämä väestöllinen monimuotoisuus hyvä vai huono asia ja mitä kyseisen seikan kanssa tulisi tehdä.

Yhteiskunnan väestöllinen monimuotoisuus ei itsessään kerro mitään siitä, miten tätä monimuotoisuutta hallitaan. Historia sisältää useita väestöllisesti monimuotoisia maita, joissa vallitsevaa maailmankatsomusten, kielten ja kulttuurien erilaisuutta on pyritty eliminoimaan, paikoin hyvinkin väkivaltaisesti. Keinovalikoimista on löytynyt niin vähemmistöihin kohdistuvia väestön pakkosiirtoja, kansanmurhia kuin myös sulauttamiseen eli assimilaatioon pyrkiviä toimenpiteitä: Oman äidinkielen puhumisesta ja opettamisesta on saatettu rangaista, kuten myös oman uskon harjoittamisesta. Pääsy tiettyihin ammatteihin, virkoihin tai poliittisten oikeuksien piiriin on estetty uskonnon, kielen, kansalaisuuden tai etniseen ryhmään kuulumisen perusteella. Nykyisin perusoikeuksiksi kirjatut kokoontumis- ja yhdistysvapaus, omaisuuden suoja, liikkumisvapaus tai yksityiselämän suoja eivät ole läheskään aina koskeneet etnisiä, kulttuurisia, kansallisia ja uskonnollisia vähemmistöjä. 

Multikulturalismi hyväksyy kulttuurisen monimuotoisuuden ja kulttuurien välisen vuorovaikutuksen olennaisena osana yhteiskuntaa. Yhden ryhmän hegemoniseen kontrolliin tähtäävän assimilaatiopolitiikan sijaan multikulturalismi tavoittelee oikeudellista yhdenvertaisuutta sekä ihmisten yhtäläisiä etenemismahdollisuuksia kulttuurista ja uskonnosta riippumatta. Se tähtää siihen, että yksilöllä on yhtäläiset mahdollisuudet kehittää elinolojaan ja näkyä julkisessa tilassa, vaikka hän puhuisi eri äidinkieltä, olisi erinäköinen, tunnustaisi eri uskontoa ja sitoutuisi toisenlaiseen etniseen identiteettiin kuin valtaenemmistö.

Multikulturalismipolitiikan käytännön keinovalikoimat vaihtelevat, usein riippuen siitä, millaisesta vähemmistöstä on kyse. Will Kymlicka on tehnyt jokseenkin hyödyllisen jaottelun alkuperäiskansoihin (Suomessa saamelaiset), kansallisiin vähemmistöihin (Suomessa esimerkiksi romanit, vanhavenäläiset ja suomenruotsalaiset) ja maahanmuuttajaryhmiin (ulkomaan kansalaiset).

Keinovalikoiman painopiste maahanmuuttajaryhmien kohdalla liittyy yleensä yhteiskuntaa koskevien tietojen ja taitojen vahvistamiseen ja yhdenvertaisuutta turvaaviin toimenpiteisiin. Alkuperäiskansoilla ja kansallisilla vähemmistöillä on ulkomaan kansalaisia laajemmin myös erilaisia vähemmistöoikeuksia. Ruotsin kieli on Suomessa kansalliskielen asemassa. Saamen kieli ja romanin kieli ovat tunnustettuja vähemmistökieliä. Romanikielen tutkimus ja huolto sisällytettiin vuonna 1996 Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tehtäviin. Romaniasioita käsittelee erityinen sosiaali- ja terveysministeriön alainen romaniasiain neuvottelukunta.

Vuodesta 1992 asti saamen kielillä on ollut Suomessa virallinen asema saamelaisten kotiseutualueella eli Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnissa sekä Sodankylän pohjoisosassa. Tämä merkitsee sitä, että saamelaisilla on oikeus asioida äidinkielellään virastoissa ja sairaalassa. Joissakin Utsjoen ja Inarin kouluissa pohjoissaame on pääasiallisena opetuskielenä, ja ylioppilaskirjoituksissakin voi jo käyttää pohjoissaamea. Saamelaiskäräjät on saamelaisten erityinen edustuselin, mutta saamelaisten oikeudet maahan, veteen ja perinteisiin elinkeinoihin ovat edelleen turvaamatta.

Maahan muuttaneiden oikeus oman kielen ja kulttuurin säilyttämiseen halutaan turvata niin perustuslaissa kuin kotouttamislaissakin. Samanlaisia institutionaalisia erillisrakenteita kuin alkuperäiskansoilla ja kansallisilla vähemmistöillä tähän ei kuitenkaan ole. Valtioneuvoston asettama etnisten suhteiden neuvottelukunta pyrkii lisäämään maahan muuttaneiden osallistumismahdollisuuksia, ryhmien välisiä hyviä suhteita sekä yhdenvertaisuutta, mutta varsinaiseen oman kielen ja kulttuurin säilyttämiseen maahan muuttaneiden ryhmien osalta julkinen valta osallistuu lähinnä eri yhdistyksille avattujen – usein varsin pienten – rahoituskanavien kautta.

Saamelaisten, romanien ja muiden kansainvälisessä oikeuskäytännössä vähemmistöiksi (minority) nähtyjen ryhmien oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin turvattiin Suomessa perusoikeusuudistuksessa 1995. Tuolloin Suomen perusoikeusjärjestelmä haluttiin saattaa sopusointuun Suomea sitovien kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa. Sama ihmisoikeussopimusten järjestelmä, johon perusoikeusuudistuksen perusteluissa viitataan, myös asettaa kulttuurisille oikeuksille selkeät rajat. Omaan kulttuuriin vedoten ei voi poiketa suomalaisen oikeusjärjestyksen asettamista säännöistä. (Saukkonen 2013, 123). 

Esimerkiksi YK:n lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa ”kaikkiin tehokkaisiin ja tarkoituksenmukaisiin toimiin” lasten terveydelle vahingollisten perinteisten tapojen poistamiseksi. Myös kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus velvoittaa poistamaan ”ennakkoluulot ja tapaan tai muuhun perustuvat käytännöt, joiden lähtökohtana on käsitys jommankumman sukupuolen alemmuudesta tai ylemmyydestä tai kaavamainen miesten ja naisten roolijako”.

Lisäksi Suomessa 1.8.2015 voimaan tullut Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta (niin sanottu Istanbulin sopimus) velvoittaa ”laaja-alaisiin toimenpiteisiin, joilla ruumiillista ja henkistä väkivaltaa, vainoamista, seksuaalista väkivaltaa ja raiskauksia, seksuaalista häirintää, naisten sukuelinten silpomista, pakotettua raskauden keskeyttämistä ja pakkosterilointia sekä pakkoavioliittoja voitaisiin vähentää. Lisäksi sopimukseen sisältyy ennalta ehkäisevää puuttumista ja hoito-ohjelmia koskevia määräyksiä.”(Ulkoasiainministeriö 2015)

Multikulturalismi ei tarkoita sitä, että kulttuurirelativismin nimissä pitäisi sietää tai suvaita myös yleisiä ihmisoikeuksia tai paikallisia lakeja rikkovia käytäntöjä. Päinvastoin.

Suomen monikulttuurisuus on sekä historiallinen fakta että tuore kehityssuunta


Suomen alueella asuvan väestön koostumusta tarkastellessa voi havaita Suomen olleen monikulttuurinen varsin pitkään. Romanien historia Suomessa ulottuu 1500–1600-luvuille, saamelaisten vielä kauemmas. Islamia on harjoitettu 1800-luvulta lähtien, ja ensimmäinen islamilainen hautausmaa perustettiin Helsinkiin vuonna 1871. Talvi- ja jatkosodissa palveli 156 asekuntoista muslimimiestä sekä 17 muslimilottaa, mikä on kunnioitettava määrä, kun otetaan huomioon että Suomessa oli tuolloin noin tuhatpäinen muslimiväestö. Heistä vain noin puolella oli Suomen kansalaisuus. (Leitzinger 2008a, 286-287; Sakaranaho 2012)

Sotienvälisessä ”valkoisessa Suomessa” asui enemmän ulkomaan kansalaisia kuin tuolloisessa Ruotsissa. Suomen Tilastollisen Vuosikirjan mukaan huippuvuosi on 1928 (29 685 ihmistä), mutta 1920-luvun alussa perustetun Valtion Pakolaisavustuskeskuksen mukaan jo vuonna 1922 Suomessa asui yli 33 000 ulkomaan kansalaista. Vasta 1990-luvulla ulkomaalaisväestö alkoi olla samoissa lukemissa kuin sotienvälisenä aikana. Kaikkiaan Suomeen tuli vuosina 1917–1939 arviolta 44 000 Venäjän pakolaista. (Leitzinger 2008a, 93-94; Leitzinger 2008b, 171) 

Historian tarkka tutkiminen ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että kielellinen, kulttuurinen ja uskonnollinen monimuotoisuus on vuonna 2015 paljon näkyvämpää perheiden, koulujen, terveyskeskusten ja asuinalueiden arjessa kuin aikaisemmin. Se koskee tällä hetkellä myös sellaisia maaseutupaikkakuntia, joiden todellisuus oli 1900-luvun alussa hyvin kaukana Helsingin, Viipurin tai muiden isojen rannikkokaupunkien monikielisestä elämästä.

Vuonna 1990 Suomessa asui 24 783 ihmistä, jonka äidinkieli on muu kuin suomi, ruotsi tai saame. Vuonna 2014 lopussa luku on 310 306. Kahden kulttuurin pariskuntia (Suomen kansalaisten ulkomailla syntyneet puolisot) on vuoden 2014 lopussa noin 71 316, mikä on huomattavasti enemmän kuin vielä 2002 (42 316). Muuta kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvien oppilaiden määrä perusopetuksessa on kaksinkertaistunut vuosien 2005 ja 2014 välillä. Suomessa maahan muuttaneille vanhemmille syntyneitä henkilöitä oli 4814 vuonna 1990. Vuonna 2014 luku on 49 405. (Tilastokeskus 2016a; Tilastokeskus 2016b)

Voidaan väittää, että useinkaan ihmisten ajatusmaailmat ja yhteiskunnan instituutiot eivät ole pysyneet mukana väestöllisessä muutoksessa, joka ei ole vain maahanmuuttoa vaan myös Suomessa syntymistä sekä sosiaalisia siteitä yli Suomen rajojen.

Multikulturalismi politiikkamallina vahvistui Suomessa 1990-luvulta lähtien


Vaikka Suomen historia on monikulttuurisuuden ituja pullollaan, virallisessa politiikassaan kulttuurista monimuotoisuutta ja vuorovaikutusta tukeva Suomi ei kuitenkaan ole ennen 1990-luvun puoltaväliä ollut.

Saamelaisiin ja romaneihin sovellettiin sotienvälisenä aikana ja sodan jälkeenkin varsin tiukkaa, assimiloivaa suomalaistamispolitiikkaa. 1950–1960-luvuilla romanilapsia pakkosijoitettiin lastenkoteihin. Romanin ja saamen kulttuurin ja kielen säilyttämistavoitteet sekä yhteiskunnallisen aseman kohentamistoimenpiteet käynnistyivät kunnolla vasta 1970-luvulla, jolloin tuli voimaan ensimmäinen syrjinnän kieltävä laki ja toimet romanien asumistilanteen kohentamiseksi aloitettiin.

Suomen ulkomaalaisväestö puolestaan kohtasi 1990-luvun alkuun asti rajoituksia keskeisimmissäkin vapausoikeuksissa sekä taloudellisissa, sosiaalisissa ja sivistyksellisissä oikeuksissa.

Itsenäisen Suomen alkutaipaleella yhdistysten perustaminen oli sallittua ulkomaalaisille, mutta vuonna 1934 yhdistyslakia muutettiin niin, että yhdistyksen perustaminen oli riippuvaista valtioneuvoston luvasta, jos jäsenistä yli kolmasosa oli ulkomaalaisia. Vasta vuonna 1989 yhdistymis-, kokoontumis- ja painovapaus ulotettiin myös ulkomaalaisiin. Ulkomaalaisille annettiin mahdollisuus osallistua kuntien hallintoon vasta vuonna 1991. Myös ulkomaalaisten omistusoikeutta rajoitettiin kiinteän omaisuuden ja osakkeiden osalta vuodesta 1939, ja kyseiset rajoitukset poistettiin lainsäädännöstä vasta 1990-luvun alussa. Monien ammattien ja elinkeinojen harjoittaminen oli pitkään varattu Suomen kansalaisille, samoin vuoden 1919 hallitusmuoto sisälsi virkakiellon ulkomaalaisille. Euroopan talousaluetta koskevan sopimuksen solmiminen 1992 poisti suurimman osan ulkomaalaisten ammatin- ja elinkeinon harjoittamiselle asetetuista rajoituksista. Hallitusmuodon muutos 1989 taas poisti suurimman osan ulkomaalaisten virkakelpoisuutta koskevista rajoituksista: tätä ennen virkamieslain tulkinta oli varsin tiukkaa: ”sairaalan apuhoitajakin käyttää niin paljon julkista valtaa, ettei työhön voi ottaa kuin Suomen kansalaisia” (Fredman ym. 1989, 20). (Stenman 1996) 

Varsinainen kehityskulku kohti multikulturalistista politiikkaa voimistui 1980-luvun lopussa, jolloin Suomessa aloitettiin perusoikeussäännöstön päivitystyö. Liittyminen Euroopan Neuvostoon 1989 ja Euroopan Ihmisoikeussopimukseen 1990 on eräänlainen käännekohta, jonka jälkeen ihmisoikeudet ovat näytelleet entistä merkittävämpää roolia niin Suomen ulkosuhteissa kuin sisäisessäkin lainsäädännössä. 1990-luvun alussa myös aiemmin solmittujen ihmisoikeussopimusten velvoittavuutta alettiin tulkita uudella tavalla. (Lepola 2000, 46-47).

Vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen kieltä ja kulttuuria koskevan pykälän perusteluissa todetaan suoraan, että säännös velvoittaa julkista valtaa tukemaan siinä tarkoitettujen ryhmien oman kielen ja kulttuurin kehittämistä. Pelkkä salliminen ei riitä. Perustuslain § 17 takaa oikeuden omaan kieleen ja kulttuuriin. Sen toisen momentin mukaan

”Saamelaisilla alkuperäiskansana sekä romaneilla ja muilla ryhmillä on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan. Saamelaisten oikeudesta käyttää saamen kieltä viranomaisessa säädetään lailla. Viittomakieltä käyttävien sekä vammaisuuden vuoksi tulkitsemis- ja käännösapua tarvitsevien oikeudet turvataan lailla.”


Myös Yleisradiota koskevasta laista sekä koulutuspoliittisissa linjauksissa on vahva multikulturalistinen perusvire. Viimeisimpien perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden mukaan

”Perusopetus rakentuu moninaiselle suomalaiselle kulttuuriperinnölle. Se on muodostunut ja muotoutuu eri kulttuureiden vuorovaikutuksessa. Opetus tukee oppilaiden oman kulttuuri-identiteetin rakentumista ja kasvua aktiivisiksi toimijoiksi omassa kulttuurissaan ja yhteisössään sekä kiinnostusta muita kulttuureita kohtaan. Samalla opetus vahvistaa luovuutta ja kulttuurisen moninaisuuden kunnioitusta, edistää vuorovaikutusta kulttuurien sisällä ja niiden välillä ja luo siten pohjaa kulttuurisesti kestävälle kehitykselle. Eri kulttuuri- ja kielitaustoista tulevat ihmiset kohtaavat toisensa perusopetuksessa ja tutustuvat monenlaisiin tapoihin, yhteisöllisiin käytäntöihin ja katsomuksiin. Asioita opitaan näkemään toisten elämäntilanteista ja olosuhteista käsin. Oppiminen yhdessä yli kieli-, kulttuuri-, uskonto- ja katsomusrajojen luo edellytyksiä aidolle vuorovaikutukselle ja yhteisöllisyydelle. Perusopetus antaa perustan ihmisoikeuksia kunnioittavaan maailmankansalaisuuteen ja rohkaisee toimimaan myönteisten muutosten puolesta.”

Syrjinnänkieltoja koskevan säännöstön vahvistuminen 2000-luvun alussa ja puolivälissä vahvisti omalta osaltaan vähemmistöjen oikeussuojaa. Myös vuonna 2011 päivitetty kotouttamislaki antaa kotoutumiselle selkeän määritelmän, jossa oman kielen ja kulttuurin ylläpito on keskeisessä osassa:

”Tässä laissa tarkoitetaan kotoutumisella maahanmuuttajan ja yhteiskunnan vuorovaikutteista kehitystä, jonka tavoitteena on antaa maahanmuuttajalle yhteiskunnassa ja työelämässä tarvittavia tietoja ja taitoja samalla kun tuetaan hänen mahdollisuuksiaan oman kielen ja kulttuurin ylläpitämiseen.”

Multikulturalismia löytyy suomalaisesta lainsäädännöstä ja politiikkaohjelmista niin paljon, että tutkija Pasi Saukkosen mukaan Suomi voisi olla jopa Euroopan multikulturalistisin maa. Kansainvälisessä Multiculturalism Policy Index -vertailussa Suomi sijoittuu kärkisijoille. (Saukkonen 2012).


Näkyykö multikulturalismi käytännössä?

Saukkonen on kuitenkin varsin skeptinen sen suhteen, että lainsäädännön ja politiikkaohjelmien kirjaukset näkyisivät käytännössä. Monilla alueilla ohjelmien toimeenpano puuttuu kokonaan tai käytettävissä olevat resurssit ovat äärimmäisen pienet. Myös muista eurooppalaisista maista on tehty samanlaisia huomioita: valtiollisten politiikkaohjelmien ja käytännön toimeenpanon paikallistasojen välinen ero voi olla suurikin.

Käytännössä kotouttamistoimenpiteet liittyvät yksinomaan työelämässä tarvittaviin tietotaitoihin ja suomen kieleen, ja tämänkin tavoitteen toimeenpano on vaikeaa. Jo ennen nykyistä pakolaiskriisiä yli neljännes maahanmuuttajista joutui odottamaan yli puoli vuotta päästäkseen opiskelemaan suomea tai ruotsia.

Valtiontalouden tarkastusvirasto puolestaan antoi taannoin varsin heikon arvosanan kotouttamisesta sosiaali- ja terveydenhuollossa. Esimerkiksi väkivaltaa käyttäneiden ja kokeneiden sekä traumadiagnoosin saaneiden kuntoutus ja ohjaus vaativat pitkäjänteisyyttä. Niitä toteutetaan usein vain paikallisesti ja lyhytaikaisten hankerahojen turvin.

Hyvinvointivaltion standardisoidut järjestelmät huomioivat varsin heikosti kulttuurista ja etnistä monimuotoisuutta. Tämä näkyy myös koulutusjärjestelmässä, jota on totuttu pitämään hyvänä. Oppilaiden heikoin neljännes on Suomessa perinteisesti onnistuttu nostamaan osaamisessa lähelle kansainvälistä keskitasoa. Myös ”resilienttien” eli alhaisesta sosioekonomisesta asemasta huolimatta hyvin menestyvien oppilaiden osuus on ollut korkea.

Tukiverkko muuttuu sangen reikäiseksi tilanteessa, jossa koulutusjärjestelmä kohtaa esimerkiksi oppivelvollisuusiän loppuvaiheessa Suomeen muuttaneen nuoren, yksin tulleen alaikäisen turvapaikanhakijan tai vanhemmat, joilta puuttuu valtakielen hallinta sekä suomalaisen yhteiskunnan tuntemus.

Yli 40 prosentilla maahanmuuttajataustaisista oppilaista on niin heikko opetuskielen taito, että se haittaa opiskelua ja perusopetuksen suorittamista. Taso opetuksessa vaihtelee siitäkin syystä, että suomi tai ruotsi toisena kielenä (S2/R2) -opetus ei ole pakollista perusopetuksessa eikä varhaiskasvatuksessa, eikä valmistavan opetuksen opettajalle ole kelpoisuusvaatimuksia. 

Taannoisessa PISA 2012 -testissä Suomen maahanmuuttajaoppilaat pärjäsivät heikosti muiden eurooppalaisten maiden maahanmuuttajaoppilaisiin nähden. Suomen maahanmuuttajataustaiset nuoret olivat matematiikassa keskimäärin likimain kaksi vuotta jäljessä nuoria, joilla ei ollut maahanmuuttajataustaa. Lisäksi vieraskielisten keskeyttäneiden osuus on lukiossa ja ammatillisissa oppilaitoksissa yli kaksinkertainen kotimaisia kieliä äidinkielenään puhuviin opiskelijoihin verrattuna.

PISA 2012 -testeissä oli myös pieni joukko loistavasti menestyneitä maahanmuuttajaoppilaita. Heidän menestystään selitti vanhempien hyvä sosioekonominen tausta sekä kulttuurinen pääoma, joka näkyy esimerkiksi siinä, miten kotoa löytyy oppimista tukevaa välineistöä ja kirjallisuutta. Tällaisissa perheissä vanhemmat pystyvät myös tukemaan ja auttamaan lapsiaan koulutehtävissä ja keskittymisessä.

Taannoinen MANUVA-hanke pystyi tukemaan hyvin sellaisia nuoria, joilta edellä mainitut sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman resurssitekijät puuttuivat. Nuoret olivat saapuneet Suomeen oppivelvollisuusiän loppuvaiheessa, mutta silti jatkokoulutuspaikat löytyivät. Osaamispohjan vahvistamisessa ja tulevaisuudensuunnitelmien selkiyttämisessä oli paljon työtä, jota helpotti koulun ja sosiaaliohjauksen välinen yhteistyö. Opettaja saattoi keskittyä opettamiseen, ja sosiaaliohjaaja tuki sekä nuorta että hänen perhettään oppimista tukevien kotiolosuhteiden rakentamisessa.

Nuorisotyön, sosiaalitoimen ja koulun välinen yhteistyö ei ole Suomessa uusi asia. Ihmisiä on ennenkin tuettu yhteistyöllä menestymään koulupolulla. Uudessa väestötilanteessa eri kieli- ja kulttuuritaustojen ymmärtäminen, kielitaidon vahvistaminen sekä suomalaista yhteiskuntaa koskevan sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman vahvistaminen ovat toimivan oppilashuollon perusedellytyksiä.

Näin ollen myös opettajankoulutuksen tulee päivittyä vastaamaan uutta väestörakennetta ja sitä tosiseikkaa, että yhä useampi koululainen aloittaa koulupolkunsa eri iässä, erilaisella perherakenteella ja toisenlaisella sosiaalisella verkostolla kuin on totuttu.

Tärkeintä on tulla kuulluksi ja kohdatuksi omana itsenä

Maahan muuttaneiden ja etnisten vähemmistöjen lisäksi hyvinvointivaltion katvealueita joutuvat kohtaamaan lukuisat ihmiset: pitkäaikaissairaat, eri tavoin vammaiset, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, vanhukset ja monet muut. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen osuus näissäkin ryhmissä lisääntyy.

Ihminen kestää heikostikin toimivaa julkisten palveluiden järjestelmää paremmin, jos omat sosiaalisen tuen verkostot ovat kunnossa ja vahvistavat luottamusta kanssaihmisiin. Yksinäisyys on valtava terveysriski valtaväestölläkin, mutta erityisen haavoittavaa se on ihmisillä, jotka ovat tottuneet tiheämpään yhteisölliseen solidaarisuuteen.

Sitä, millaiset olosuhteet ovat suosiollisia ryhmienväliselle solidaarisuudelle, on tutkittu paljon. Monikulttuurinen yhteiskunta on sitä onnistuneempi, mitä parempi ”sosiaalinen koheesio” siinä on. Sosiaalinen koheesio kuvaa yhteiskunnan yhtenäisyyttä ja luokka- sekä elintasoeroja.

Taannoisessa Social Cohesion Radar -tutkimuksessa pohjoismaat sijoittuivat kansainvälisen vertailun kärkeen sosiaalisen koheesion osalta. Yhteiskunnan etninen monimuotoisuus ei selittänyt valtioiden välisiä eroja tilastollisesti merkitsevästi, mutta bruttokansantuotteen kehitys, tuloerojen vähäisyys sekä kehitys kohti tietoyhteiskuntaa selittivät. Laaja hyvinvointivaltio ei näytä siis vähentävän naapuriapua ja muuta kansalaisyhteiskunnan aktiivisuutta vaan tukevan sitä.

Varsin monet työ- ja koulutuspolulla hyvin edenneet ovat kertoneet syrjinnän ja rasismin kokemuksista, mutta myös siitä kuinka heti maahantulon alkuvaiheessa syntyneet hyvät ystävyyssuhteet auttoivat pääsemään kokemuksista yli. Hassan Blasimin mukaan maahanmuuttajien paras kotouttaja ei ole suomen eikä minkään muunkaan kurssi vaan suomalainen itse. Auttava naapuri, asukastalon toimija tai järjestön kouluttama perhekummi on monelle ollut se henkilö, jonka avulla suomalaisen yhteiskunnan ”hiljaiset” ja vähemmän hiljaiset tiedot on oikeasti saatettu ymmärtää.

Olennaista on ollut se, että alkuvaiheessa välttämätönkin roolijako autettavaan ja auttajaan, tukihenkilöön ja tuettavaan, on ajan myötä hälvennyt. Ihminen ei pidemmän päälle viihdy hänelle annetuissa rooleissa, vaan haluaa olla oma persoonansa, johon kuuluu sekä yksilöllisyyttä että jäsenyyttä useissa eri ryhmissä.

Vaikeidenkin asioiden kohtaaminen on helpompaa, jos henkilölle voi syntyä tunne yhdenvertaisuudesta ja kuulluksi tulemisesta. ”Maassa maan tavalla” ja ”meillä vaan on tämmöinen tapa” ovat yksipuolisia tokaisuja, jotka eivät auta minkään käytäntöjen ymmärtämisessä.

Eräässä puheessaan Tasavallan Presidentti kiteyttikin olennaisuuden, jonka käytännön soveltamista voivatkin harjoitella kaikki, niin työntekijät, naapurit, vapaaehtoiset kun ketkä tahansa muut.

"Yhteiskunnan eheys ei tarkoita samankaltaistamista, vaan toinen toisensa ymmärtämistä ja kunnioittamista. Jos niin menettelee, on oikeutettu odottamaan vastavuoroisuutta...

Kaipaamme kiihkotonta ja asiassa pysyvää keskustelua niistä vaikeuksista, joita kohtaavat sekä maahanmuuttajat että vastaanottajat.

Suomessa on aina osattu puhaltaa yhteen hiileen ja uskon, että meillä on tämä taito edelleen tallella."



Kirjallisuus

Bertelsmann Stiftung (2013) Scandinavia is Global Leader in Social Cohesion.

Blasim, Hassan (2015) Mielikuvitusta Suomeen hätäännyksen tilalle!

Fredman, Markku, Kirsti Keravuori, Johanna Niemi-Kiesiläinen, Pekka Nurminen, Heikki Pihlajamäki ja Johanna Suurpää (1989) Oikeutta ulkomaalaisille. Helsinki: Gaudeamus.

Harju-Luukkanen, Heidi, Kari Nissinen, Sari Sulkunen, Minna Suni, Jouni Vettenranta (2014) Avaimet osaamiseen ja tulevaisuuteen. Selvitys maahanmuuttajataustaisten nuorten osaamisesta ja siihen liittyvistä taustatekijöistä PISA 2012 –tutkimuksessa. Jyväskylän yliopsito: Koulutuksen tutkimuslaitos.

Helsingin Kaupunki (2014) Maahanmuuttajataustaisten nuorten koulutuspolut Helsingissä. Työryhmän raportti ja esitys toimenpiteiksi.

Kymlicka, Will (2012) Multiculturalism: success, failure and the future. Washington, DC: Migration Policy Institute.

Leitzinger, Antero (2008a) Ulkomaalaispolitiikka Suomessa 1812-1972. Helsinki: East-West Books.

Leitzinger, Antero (2008b) Ulkomaalaiset Suomessa 1812-1972. Helsinki: East-West Books.

Lepola, Outi(2000) Ulkomaalaisesta suomenmaalaiseksi: monikulttuurisuus, kansalaisuus ja suomalaisuus 1990-luvun maaahnmuuttopoliittisessa keskustelussa. Helsinki: SKS.

Opetushallitus (2014) Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Opetushallitus: määräykset ja ohjeet 2014:96.

Sakaranaho, Tuula (2012) Sata vuotta suomalaista islamia. Teologia.fi.

Saukkonen, Pasi (2012) Suomi: Euroopan multikulturalistisin maa? Oikeus 41:2, 204-221.

Saukkonen, Pasi (2013) Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Toinen korjattu painos. Cuporen verkkojulkaisuja 17.

Saukkonen, Pasi (2013) Erilaisuuksien Suomi. Vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan vaihtoehdot. Helsinki: Gaudeamus.

Stenman, Kristina (1996) Ulkomaalaiset ja perusoikeusuudistus. Lakiemies: Suomalaisen lakimiesyhdistyksen aikakauskirja 94: 5-6, 873-885.

Suomen Tasavallan Presidentti (2015) Tasavallan presidentti Sauli Niinistön tervehdys ”Meillä on unelma” -tapahtumaan 28.7.2015.

Tilastokeskus (2016a) Väestörakennetaulukot.

Tilastokeskus (2016b) Perhetaulukot. 

Ulkoasiainministeriö (2015) Istanbulin sopimus tulee Suomen osalta voimaan.

Valtiontalouden tarkastusvirasto (2014) Kotouttaminen sosiaali- ja terveydenhuollossa. Valtiontalouden tarkastusviraston tuloksellisuustarkastuskertomus 3/2014.

Vitikainen, Annamari (2014) Monikulttuurisuus. Logos-ensyklopedia. Syrjämäki, Sami, Kannisto, Toni (toim.). Eurooppalaisen filosofian seura ry.

Välijärvi, Jouni & Kupari, Pekka (2015) Millä eväillä uuteen nousuun? PISA 2012 tutkimustuloksia. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2015:6.


***

Tämä kirjoitus on julkaistu myös Punaisen Ristin Ei Rasismille-hankkeen kotisivuilla.