lauantaina, joulukuuta 03, 2016

Trumpia eivät äänestäneet köyhät ja unohdetut vaan tulevaisuudestaan epävarmat -heitä riittää Suomessakin

Kaikkein köyhimmät tulokymmenykset äänestivät vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaaleissa Hillary Clintonia

Alle 30 000 dollaria vuodessa tienaavien äänistä 53% meni Clintonille, 41% Trumpille. 30-50 tuhatta dollaria vuodessa tienaavista 51% äänesti Clintonia, 42% Trumpia.

"Unohdettu kansa" ja syrjäytynyt köyhälistö ei äänestänyt Trumpia.

Myöskään kansan enemmistö ei äänestänyt Trumpia. Clinton sai yli 2 miljoonaa ääntä enemmän kuin Trump.

Trumpia äänestivät pessimistit ja arvokonservatiivit, joita on varsin paljon myös keskiluokassa, hyvätuloisissa sekä maaseudun miehissä. Itseään "perinteisenä amerikkalaisena" pitävistä 72% äänesti Trumpia. Clintonin kohdalla luku on 31%. 

Yhdysvaltain talouden tilaa heikkona pitävistä 79% äänesti Trumpia. Oman perheen talouden tilaa aikaisempaa heikompana pitävistä 78% äänesti Trumpia.

83% heistä, joiden mielestä Yhdysvaltain talous on hyvässä kunnossa, äänesti Clintonia. Oman perheen taloudellista tilannetta kohtuullisena pitävistä 72% äänesti Clintonia.

Trumpia äänestivät ennen kaikkea ihmiset, jotka kokevat elämässään joko todellisia tai kuviteltuja uhkia. Trumpin äänestäjät kokevat tulevaisuutensa synkkänä, oli tähän huoleen sitten aihetta tai ei. Heidän mobilisoimisessaan onnistuttiin paremmin kuin potentiaalisten Clintonin kannattajien, ja tärkeimmissä vaa'ankieliosavaltioissa.

Tulos ei ole yllättävä. Konservatiivi äänestää konservatiivia. Yllättävää oli se, kuinka moni odotti pelkkien Trumpin töräysten aiheuttavan republikaaniäänestäjien siirtymistä parikymmentä vuotta korkeimmilla palleilla istuneen demokraatin leiriin.

Yhdysvaltain vaaleissa äänestäneiden kokemusmaailmat on varsin monin tavoin rinnastettavissa suomalaiseenkin politiikkaan. Tulevaisuudestaan epävarmat sekä vanhoihin vaihtoehtoihin kyllästyneet ovat ratkaisseet suomalaisia vaalituloksia ennenkin. Jokainen tuntee äänestäjän, joka on kysynyt retorisesti: "saako täällä nykyään enää mitään sanoa?"

Faktat voittavat vain silloin, kun ne saadaan tuntumaan faktoilta

Konservatiivisesti suuntautunut ihminen on muita alttiimpi näkemään ympärillään itseään koskevia uhkia. Hänellä on taipumus liioitella todellisia uhkia ja pitää kuviteltuja uhkia tosina.

Häntä ei kiinnosta kovinkaan paljoa se, loukkaako jokin ilmaisu ihmisiä vai ei, etenkään jos potentiaalinen loukkauksen kohde ei ole ryhmästä, johon hän itse samastuu. Hän haluaa selkeyttä, "rehellisyyttä", turvallisuutta sekä tuttujen asioiden säilymistä.

Trump onnistui oikein hyvin sekä turvallisuusuhkien luomisessa että selkeyden tarjoamisessa. Ne sellaiset kaiken maailman X tulevat ja vievät. Minä tuon teille työpaikat takaisin, heitän ne semmoiset kaiken maailman X hiiteen, Minä puhun tavallisen kansan kieltä. Ne semmoiset kaiken maailman puhuvat jotain omituista eliitin kieltä ja kieltävät meitä sanomasta asiat niin kuin ne ovat.

Faktoilla ei ole väliä. Olennaista on osua vaalirahvaan tunnepuoleen. Kun poliitikko sanoo, että "näin asiat koetaan", hän tietää varsin hyvin, miten äänestäjät toimivat käytännössä.

Jos Yhdysvaltain vaalit olisi ratkaistu sillä, kummalla on faktat paremmin hallussa, Clinton olisi voittanut 6-0. Hän oli vaaliväittelyissä täysin ylivoimainen, ja Pulitzer-palkitun faktantarkistussivusto Politifactin vertailussa Clintonin väittämät pitivät paikkansa täysin ylivoimaisesti Trumpiin verrattuna.

Jos poliitikko haluaa faktojen voittavan fuulan, hänen pitää silti onnistua vaalirahvaan vakuuttamisessa. Ihmiset pitää saada kokemaan faktat faktoina. Tämä vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä.

Rikollisuus on pelkoa lietsovan poliitikon kestosuosikki. Donald Trump väitti väkivaltarikollisuuden kasvavan ympäri Yhdysvaltojen. Hän puhui katastrofista, epidemiasta ja siitä, kuinka tilanne vaikkapa Chicagossa huononee koko ajan.

Rikollisuustilanne on varsin selkeästi mitattavissa oleva asia. Yhdysvaltain väkivaltarikollisuustilanne on yksiselitteisesti parantunut 90-luvulta lähtien. Vuositasolla, kaupunkitasolla ja aluetasolla tapahtuu heittelyä. Vuositason muutoksista ei voi vetää trendiä: yksittäisenä vuonna rikollisuus oli saattanut nousta tietyissä kaupungeissä, mutta seuraavana vuonna taas laskea.

Kokonaisuudessaan laskusuunta on selkeä, ja selkeää noususuhdannetta ei näy missään. Alla olevat taulukot kuvaavat asiaa vallan hyvin. 

Väkivaltarikollisuuden kehitys Yhdysvalloissa. Lähde: FBI
Henkirikollisuuden kehitys Yhdysvalloissa. Lähde: FBI
Rikollisuuden kehitys kaupungeissa, jotka Trump mainitsi kampanjassaan. Lähde: FBI

Faktantarkistussivustot ovat väärällään Trumpin jollotusten debunkkauksia. Fuulaväitteiden alasampuminen ei kuitenkaan riitä äänestäjien vakuuttamisessa. Kun maalivahti torjuu laukauksen, se ei vielä tarkoita sitä että toisessa päässä olisi tehty maali.

Ihminen tarvitsee vastauksia yksinkertaisiin kysymyksiin: mistä minä saan työtä tulevaisuudessa? Miten voin varmistua siitä, että minua kohdellaan reilusti asuntojonossa, leikkausjonossa ja muissa jonoissa?

Järkyttyminen ja moraalipaniikki ovat huonoja vaikuttamisen strategioita

Clintonin kampanja oli suurelta osin mestarillista puolustuspeliä, mutta kunnon omiin avauksiin ja keskusteluasetelman määrittelyihin ei päästy. 

Mediahuomio keskittyi Trumpiin ja hänen töräyksiinsä. Demokraateille annetiin kyllä tilaa ja aikaa, mutta he käyttivät sen vahvuuksiensa eli asiaosaamisen ja käytännön ratkaisujen sijaan järkyttymiseen siitä, mitä Trump sanoo.  Tämä korostui erityisesti yhdessä keskeisimmistä vaaliteemoista, maahanmuutto-ja vähemmistöpolitiikassa. Trumpin ennustettiin menettävän ääniä rasististen lausuntojen vuoksi, mutta loppujen lopuksi töräykset eivät äänestäjiä juuri häirinneet.  

Demokraatit käyttivät aikaa ja tilaa myös turhaan senaattori Sandersin perään haikailuun. Sanders oli jo hävinnyt demokraattien esivaalit selvin lukemin. Hän tuskin olisi pärjännyt vaaleissa yhtään Clintonia paremmin. The Economistin Lexington muistuttaa vakuuttavasti, että republikaanien loanheittokoneisto olisi kyllä ollut varsin valmis kohtaamaan myös Sandersin, tuon pahaisen kommunistin ja amerikanvihaajan.

Järkyttyminen toisen sanomisista on äärimmäisen huono strategia, jos halutaan vaikuttaa äänestäjiin, jotka ovat huolissaan tulevaisuudestaan, työpaikoistaan ja epäreiluksi kokemastaan kilpailusta. Kun entuudestaankin herravihainen henkilö havaitsee, että häntä sormi pystyssä kouluttanut "akateemisen eliitin" jäsen pillastuu jostain, hän kokee sanoneensa ja tehneensä jotain oikein.

Tällaisia äänestäjiä on enemmän kuin moni voi edes kuvitella. Sosiologi Arlie Hochschild vietti viisi vuotta Trumpia ja teekutsuliikettä kannattavien ihmisten keskuudessa ja kirjoitti aiheesta kirjan "Strangers in their own land". Hochschildin tutkimia ihmisiä yhdistää tunne siitä, että heistä ei välitetä, että he ovat pilkan kohteena ja että joukko tyystin vieraita ja ulkopuolisia ihmisiä ohittaa heidät epäreilulla tavalla yhteisessä jonossa.

Tällaisella porukalla on jo valmiiksi erittäin vahva ärtymys suhteessa väkeen joka alkaa valistaa heitä siitä, miten käyttäydytään. Joan C. Williams kuvasi Harvard Business Review:n artikkelissaan mainiosti sen, millaista herravihaa ja koulutettuun väkeen kohdistuvaa antipatiaa monet kokevat.

Sellaiset sanat kuin "toiseuttaminen", "white privilege" tai "rakenteellinen rasismi" eivät ohjaa tällaista henkilöä samastumaan haukkumansa pakolaisen tai seksuaalivähemmistöön kuuluvan kokemusmaailmaan. Edellä mainitut sanat ovat hänelle vain arkielämästä vierasta diibadaabaa, jolla viedään huomio pois hänen kokemistaan "todellisemmista ongelmista" kuten työllisyydestä, terveydestä ja vanhusten asemasta.

Faktat pitää saada tuntumaan faktoilta myös suomalaisessa politiikassa

On varsin selvää, että ihminen ottaa mieluiten ohjeita vastaan sellaiselta henkilöltä, johon hän voi samaistua ja jonka seurassa hän kokee olonsa kotoisaksi. Pelkkä negatiivinen palaute, oli se sitten kuinka aiheellista tahansa, turhauttaa ja synnyttää tunteen siitä, että mitään ei saa sanoa. 

Kun vastuullisessa asemassa oleva poliitikko puhuu pötyä, etenkin rasistista pötyä, hänen höpönlöpönsä pitää tietysti ampua alas. Faktantarkistus ja myyttien murtaminen onnistuu myös ilman kauhistelua, touhottamista ja järkyttymistä.

Mika Murasen ja muiden supisuomalaisten henkirikollisten teot eivät oikeuta lainkuuliaisten suomalaisyhteisön jäsenten leimaamista.

Sosiaalitoimistot eivät kustanna maahan muuttaneille ajokortteja, televisioita, autoja tai matkapuhelimia sen enempää Lieksassa kuin yhtään missään muuallakaan. Turvapaikanhakijat saavat puolestaan vastaanottorahaa, joka on pienempi kuin toimeentulotuen perusosa.

Teen päivittäin työtä Lohjalla asuvien maahanmuuttajien kanssa, asemapaikkanani perusturvatoimi. Työ tarjoaa aitiopaikan nähdä sekä syntysuomalaisten että maahan muuttaneiden perusturvatoimen asiakkaiden arkea ja kokemusten maailmaa.

Suomessa pysyvästi ja laillisesti asuvan maahanmuuttajan sosiaalietuudet ovat täysin samat kuin Suomen kansalaisilla. Voin sanoa tuntevani asian suhteellisen hyvin, koska joudun selittämään päivittäin eri asiakkailleni toimeentulotukilaskelmia sekä sitä, mihin kaikkeen sen pitää riittää.

Jos joku alkaa sössöttää maahanmuuttajien ajokorteista tai televisioista, hän saa luvan tulla mukaani viikoksi kertomaan, kenen päätöksellä ja mihin pykälään perustuen asiakkaani voisi ajokortin tai television saada.

On toki tilanteita, joissa he eivät ole yhdenvertaisessa asemassa Suomen kansalaisiin nähden. Esimerkiksi työkyvyttömyyseläkettä tai aikuisen vammaistukea maahan muuttanut aikuinen voi saada vasta oltuaan maassa kolme vuotta. Tämäkin asia on tarkistettu Kelan viranomaislinjan kautta, erään asiakkaani tilannetta koskien. 

Suomessa on todella paljon ihmisiä, jotka uskovat urbaanilegendoihin siitä, että maahanmuuttajat ohittavat heidät jonossa "kukkahattutätien" avustuksella. Tottakai he ovat väärässä. Esimerkiksi Stadin asuntojen asukasvalinnan perusteina ovat hakijaruokakunnan asunnontarve, varallisuus ja tulot. Asunnoton maahanmuuttaja on täysin samalla viivalla asunnottoman suomalaisen kanssa.

Ihmisten elämässä arjessa löytyy kosolti samankaltaisuuksia...

Yhteiskunnan etuuksien lisäksi maahan muuttaneet ovat usein suomalaisten asiakkaiden kanssa samalla viivalla myös kokemuksissaan.

Tunne varojen riittämättömyydestä on yksi yhteinen kokemus. Pitäisi maksaa vuokra, sähkölasku ja lääkärilasku sekä ostaa lapselle talvihaalari, koska hän on edellisestä kasvanut ulos. Rahaa on tilillä X määrä, eräpäivä on huomenna ja rahaa tulossa vasta kolmen viikon päästä, ja syödäkin pitäisi. Oikeutta toimeentulotukeen ei tässä kuussa ole, koska työmarkkinatuen vuoksi toimeentulotukilaskelma on ylijäämäinen. 

Lapsi vonkuu kolmatta kuukautta asiaa, johon ei kerta kaikkiaan ole varaa. Naapuri on saanut apua avuliaalta vapaaehtoiselta, mutta meille ei apua häneltä liikene. Kyllä harmittaa. Oho, nyt lohkesi hammas. Jaahans, nyt tuli lapselta oksennus. Mitäkähän näiden hoito sitten maksaa, ja milloin edes pääsen näitä hoitamaan? 

... ja erilaisuuksia

On selvää, että kokemusmaailmat ovat myös erilaisia. Suomalaiset tuttavani pärjäävät byrokratiaviidakossa äidinkielellään. Vasta maahan muuttaneet asiakkaat eivät ymmärrä saamistaan Kelan tai  HUS:n kirjeistä mitään.

Suomen kansalainen saa pankkitilin auki tuosta vain. Henkilö, jolla ei ole voimassaolevaa passia, ei saa pankkitiliä tai verkkopankkitunnuksia auki mitenkään. Hänen pitää hakea pakolaisen matkustusasiakirjaa ja tämän jälkeen henkilökorttia. Tämä prosessi voi kestää yli puoli vuotta. Henkilökortin saatuaan ulkomaan kansalaisen pitäisi saada lopulta tili avattua. 

Myös monet tuiki tarpeelliset harrastusmahdollisuudet sekä ohjauksen, tuen ja neuvonnan muodot ovat tarjolla vain suomen kielellä. Supisuomalaiset eivät välttämättä edes huomaa, kuinka paljon sujuvaa arkea tukevia elementtejä heillä on ympärillään, ja kuinka kokonaisvaltaisesti nämä elementit puuttuvat ihmisiltä, jotka vasta opettelevat valtakieltä.

Syntymästään asti Suomessa asuneilla on vuosien mittaan kertynyttä hiljaista tietoa, joka estää pahimpien kömmähdysten sattumisen. Maahan muuttanut joutuu käytännössä oppimaan kaiken kantapään ja olkapään kautta. Esimerkiksi kaaduttuaan mäessä säähän nähden tyystin epäsopivilla kengillä. Talvikenkiin ei edes ole ollut varaa.

Suomalainen kuulee sotakokemukset ja pommituskokemukset ukiltaan ja mummiltaan, jos heiltäkään. Itselläni on asiakkaana lapsia ja nuoria, joiden koti on pommitettu tuusan nuuskaksi, ja jotka ovat nähneet ruumiita lähietäisyydeltä. Asiakkainani on pitkäaikaissairaita, joiden ruumiinvammat, unettomuus ja kovien selkäkipujen syyt palautuvat lähtömaassa koettuun kidutukseen.

Kunnollinen koulutuspolitiikka, elinkeinopolitiikka, sosiaali-ja terveyspolitiikka ja työllisyyspolitiikka auttaa kaikkia

Työväkeen samaistuvan suomalaisen kansanosan asema voi vahvistua vallan hyvin ilman kuvitelmia siitä, että samassa asemassa olevat itselle vieraat ihmiset saisivat jotain ekstraa.

Keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten muodostama hallitus on leikannut sekä koulutuksesta, lapsilisistä, eläkkeistä, työttömän peruspäivärahasta, perusvammaistuesta, sairauspäivärahoista,
 ja perushoitotuesta. Samaan aikaan se on satsannut jatkuvasti tappiolliseen ja mittavia ympäristövahinkoja aiheuttaneeseen nikkeli- ja sinkkikaivokseen sadoilla miljoonilla euroilla.

Kyseessä on puhdas poliittinen linja- ja arvovalinta, jolle ei ole olemassa yhtään minkäänlaista kansantaloudellista eikä oikein muutakaan perustetta.

OECD suosittaa Suomelle elvytystä. Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n selvitys ei puolla hallituksen leikkauslinjaa.

Suomessa Aalto-yliopiston kansantaloustieteen professori Pertti Haaparanta on useaan kertaan tuonut esiin tutkimuksia, joiden pohjalta voi kyseenalaistaa leikkauslinjan järkevyyden varsin kokonaisvaltaisesti. Kuluttajatutkimuskeskuksen johtaja Mika Pantzar on samoilla linjoilla. Haaparanta muistuttaa, että samalla linjalla ovat myös useat talousnobelistit.

Leikkauslinjan kritiikki ei siis ole mitään talouden toisinajattelua. Asia on täysin päin vastoin.

Jos työväkeen samaistuva suomalainen haluaa omaan ja valtion talouden tilaan muutosta, hänen ei kannata tuhlata aikaansa haukkumalla täysin samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista osaa tai arpaa hänen tilaansa.

Hän voi aloittaa äänestämällä seuraavissa vaaleissa jotain muuta kuin hallituspuoluetta. 

sunnuntaina, marraskuuta 06, 2016

Geisha mä olen sun, sä kulttuurisesti omit mun

Ihmislajin erottaa dinosauruksista verraton kyky muovautua, uudistua, kehittää uutta, tehdä keksintöjä, lainata ja kopioida. Koko ihmiskunnan historia on vaihdannan, kaupankäynnin, monien eri ainesten yhdistelyn ja tuontitavaran historiaa. Inhimillinen toiminta perustuu yhteistyölle ja kyvylle jalostaa toisten keksimiä asioita uusiin tarkoituksiin. Japanilainen autoteollisuus olkoon tästä paraatiesimerkki.

Ihmiskunnan historia on myös eriarvoisuuden historiaa. Kaikilla ei ole ollut yhtäläisiä mahdollisuuksia lähteä tutkimusmatkoille ja nauttia kaukaisista maista haettujen raaka-aineiden tuomasta yltäkylläisyydestä. Kolumbus kohtasi Karibian tainot vuonna 1492, ja kolmekymmentä vuotta myöhemmin 80 prosenttia tainoväestöstä oli kuollut: suurin osa kulkutauteihin, loput väkivaltaisesti. Amerikan alkuperäiskansojen historia on varsin monilta osin väkivallan, alistamisen ja riiston kokemisen historiaa. Tainot eivät juuri hyötyneet siitä, että kohtasivat Kolumbuksen.

Ihmisellä pitää olla kyky erottaa hyväksikäyttö, manipulointi ja huijaaminen yhteistyöstä. Toisen ihmisen alisteisen aseman hyväksikäyttö on rikollista. Lainaaminen on eri asia kuin varastaminen. Lainaamisesta on sovittu aidosti yhdessä, varastamisesta ei.

***

Viime aikoina Suomessa on keskusteltu sellaisesta ilmiöstä kuin kulttuurinen omiminen. Kulttuurinen omiminen tarkoittaa sitä, että valtaväestö napsii ja muovaa uskonnollisten ja etnisten vähemmistöjen tärkeitä symboleita oman viihtymisensä raaka-aineeksi, usein vahvistaen samalla vähemmistöön kohdistuvia vähättelyä ja kaapaten vallan määritellä sen, mitä vaikkapa saamelaisuus käytännöllisesti katsoen on.

Suomessa kulttuurinen omiminen näkyy ehkä selkeimmin siinä, että kovinkaan moni ei tunne saamelaisyhteisöjä, mutta osaa laulaa ”nunnukalailaa” ja esittää humalassa toikkaroivaa miestä, jonka nimi on Naima-Aslak. Se näkyy ehkä siinäkin, että lasketteluretken jälkilöylyissä ja viinahuuruissa henkilö laittaa päähänsä neljän tuulen hatun ja kertoo jonkin hauskan jutun jossa esiintyy sellainen sana kuin ”jänkhä”.

Joku sanoi joskus, että vähemmistön jäsenenä eläminen vertautuu pyöräilyyn jäisellä tiellä, jolla ei ole kevyen liikenteen väylää. Sinulla on periaatteessa oikeuksia, mutta niiden toteutuminen riippuu tyystin siitä, kuinka paljon autoilijoita hotsittaa noudattaa yhteisiä sääntöjä. Yhteentörmäysten sattuessa autoilija on paremmin suojattu kuin pyöräilijä.

Nunnukailailaat ja haisiet voivat tuntua harmittomilta, mutta toistuessaan ne tuntuvat kovin rasittavilta henkilöstä, joka joutuu uudelleen ja uudelleen nämä hassunhauskat jutut arkisessa elämässään ja itseään koskevissa keskusteluissa kohtaamaan.

Kuvittele jälleen ajavasi pyörällä pitkin jäistä tietä. Takaa tulee auto joka ensin tööttää äkkiarvaamatta ja sitten ohittaa sinut lähietäisyydeltä. Mitään ei varsinaisesti sattunut, mutta kalvava tunne jää. Kalvava tunne siitä, että tyystin toisilla kuin sinulla itsellä on valta päättää, milloin ja missä asiayhteyksissä sinä ja yhteisösi tulee kohdatuksi ja kuulluksi. Kun vähemmistön jäsen kohtaa jatkuvasti käsityksiä erityisestä viinanjuontialttiudestaan tai muista tavoistaan ja perään vaatimuksen ”älä nyt ota sitä niin vakavasti”, niin kokemus toisten armoilla ja ehdoilla elämisestä konkretisoituu aika lailla.

***

Kaikki lainaaminen ei ole varastamista. Kaikki omaksuminen ei ole omimista. Kaikki yhdistely ei ole tekijänoikeuksien rikkomista. Kaikki perinteikkään vieminen uusiin konteksteihin ei ole haitallista.

Kulttuurintutkimus, historiantutkimus, nuorisotutkimus ja musiikin tutkimus ovat jo pitkään tunteneet alun perin Homi K. Bhabhan lanseeraaman ”kolmannen tilan” ja ”hybridin” käsitteet, joilla tarkoitetaan inhimillisessä kanssakäymisessä tapahtuvaa uuden luontia, rajojen rikkomista sekä kriittisyyttä suhteessa ”alkuperäiseen”. Etniset ryhmät ja kansakunnat eivät ole koskaan olleet puhtaita ja selvärajaisia, vaan ne syntyvät ja uudistuvat prosessuaalisesti monien ainesten ja vaikutteiden yhdistelminä.

Satama-alueilla, suurkaupunkien asuinalueilla, kauppareittien risteyskohdissa ja sotaretkien tiimellyksessä on kautta aikojen syntynyt esimerkiksi uudenlaista kieltä, uudenlaisia elintapoja, uudenlaisia ruokalajeja sekä uudenlaisia uskomuksia. Esimerkiksi Kanadan metís-väestö muovautui kun turkiskauppiaat ja pohjoisvaltioiden intiaanit (muun muassa ojibwayt, mi'kmaqit, menominit ja creet) alkoivat toimia keskenään ja muodostaa avioliittoja à la façon du pays, yhdistellen rituaaleissa sekä alkuperäiskansojen että eurooppalaisten uudisasukkaiden perinteitä.

***

Kulttuurisen omimisen kohdalla on äärimmäisen tärkeää analysoida sitä, millaisessa valtapositiossa ihmiset ovat suhteessa toisiinsa ja mitä alkuperäiskansan jäsenelle ja hänen yhteisölleen mahdollisesta omimisesta seuraa. Rastatukka eurooppalaissyntyisellä on huomattavasti ongelmattomampi asia kuin blackface-pukeutuminen naamiaisissa, koska edellinen perustuu toisen kunnioittamiseen ja uusien tapojen omaksumiseen, jälkimmäinen taas ei.

Ehdottomat vaatimukset pidättäytyä lainaamisesta ja omaksumisesta  (”leikkaa rastasi valkoinen, ne eivät ole sinun”) ovat suoraan verrannollisia fasistien vaatimuksille ”riisu kiitospaitasi ja leijonakorusi neekeri, ne eivät ole sinun”.

Lainaamisen ja kopioinnin kategorinen kieltäminen perustuu molemmissa esimerkkilauseissa totuudenvastaiseen käsitykseen kulttuurista muuttumattomana, vaikutteista vapaana, ajasta ja paikasta irrallaan olevana, kommunikointiin kykenemättömänä pyhänä kivimöhkäleenä, jonka pitäisi pysyä paikoillaan ja joka ei saisi siirtyä minnekään.

Inhimillinen kulttuuri ei ole muuttumaton monoliitti. Inhimillinen kulttuuri on elävää, orgaanista ja uudistuvaa. Lainaaminen ja liikkuvuus on inhimillisen kulttuurin kehittymisen ja säilymisen elinehto. Lainaaminen voi olla kunnioittamistakin. Etniset stereotypiat eivät.

***

Kirjailijan etninen tausta ei voi olla kriteeri sille, onko romaanin vähemmistöön kuuluva henkilöhahmo ongelmallinen vai ei.  Olennaisinta on sisältö. Varsin moni valkoinen keskiluokkainen heteromies on kirjoittanut uskonnollisista ja etnisistä vähemmistöistä totuudenmukaisemmin kuin somalialaissyntyinen Ayaan Hirsi Ali, jonka kirjojen muslimirepresentaatiot eivät juuri eroa pahimpien äärioikeistolaisten poliitikkojen hallusinaatioista.

***

Hiljattain Saara Aaltoa syytettiin kulttuurisesta omimisesta ja jopa rasismista, koska hän pukeutui X-factor-ohjelman musiikkiesityksessään geishapukuun. Oliko esitys kulttuurista omimista vai ei? Vahvistiko se etnisiä stereotypioita vai ei? Saako jatkossa lapsesi pukeutua geishapukuun vai ei? Ylireagoiko joku vai ei?

Olennaista on tarkastella sitä, millaisessa positiossa Japani on suhteessa länsimaiseen populaarikulttuuriin, ja ovatko japanilaiset taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti jotenkin alisteisessa asemassa suhteessa muihin. 

Perinteisesti Japanin ja suomalaisten välinen kulttuurinen lainaaminen on ollut rakentavaa ja tervettä: Japanissa on rakastuttu muumeihin, Suomessa itsepuolustuslajeihin ja animeen. Vuorovaikutus on ollut ystävällistä ja toinen toistaan kunnioittavaa. Japani on paitsi taloudellinen ja teknologinen, myös kulttuurinen vientimahti. On vaikea nähdä, että japanilaisten ääni jotenkin jäisi kuulumatta sen vuoksi, että Saara Aalto pukeutuu geishapukuun. Saara Aallon esityksestä voi olla montaa mieltä, mutta ei se ole lähellekään yhtä tökerö esitys kuin Mikko Alatalon ”Nunnuka Lailaa”.

Toki länsimaisen populaarikulttuurin historia pitää sisällään myös stereotyyppisiä, orientalistisia esityksiä Japanista. Toisen maailmansodan aikainen sotapropaganda Yhdysvalloissa jätti jälkensä kulttuurisiin klassikoihin, esimerkiksi Aamiainen Tiffanylla-elokuvan herra Yunioshiin. ”Aasialainen nainen” on ollut monissa yhteyksissä haitallisella tavalla rakennettu seksuaalisen kiihottumisen välineeksi, millä on ollut myös konkreettisia vaikutuksia seksuaalisen väkivallan ilmenemiseen. 

Oma mielipiteeni on siis se, että Saara Aallon esitys ei ole kulttuurista omimista, ja on erittäin kaukaa haettua olettaa sen lisäävän haitallisia asenteita suhteessa Japaniin, japanilaiseen kulttuuriin tai japanilaisiin naisiin. Ihmisiltä ei olla kieltämässä mitään, ja lapset voivat jatkossakin pukeutua naamiaisissa geishaksi vallan hyvin. On kuitenkin syytä pohtia, mihin käsityksemme toisista ihmisistä –niin japanilaisista kuin muistakin- pohjautuvat, ja ovatko nämä käsitykset kestävällä pohjalla. Mahdollisuus leikittelyyn on tärkeä osa ihmiselämää, kunhan vaan leikin varjolla ei kiusata toisia.

Olennaista on se, että ihminen pohtii asemaansa, kysyy ja reflektoi ja pyrkii ymmärtämään toisten ihmisten näkökulmia, vaikka ne alussa tuntuvatkin käsittämättömiltä. Suomalaisilla on viime aikoina ollut tämä toisten ihmisten asemaan asettumisen taito hieman hukassa. Se on taito, jonka voi oppia vanhallakin iällä. Vaikkapa talvisilla teillä liikkuessa ja Kikkaa kuunnellessa.



torstaina, lokakuuta 13, 2016

Eurooppaan pyrkivien määrä laskee – suurin osa kriisimaista

Välimeren kautta Eurooppaan tulleet vuosina 2015 ja 2016. Lähde: UNHCR















Vuonna 2016 Eurooppaan pyrkii selvästi vähemmän siirtolaisia Välimeren kautta kuin vuonna 2015.

Viime vuoteen verrattuna Turkin reitti on merkittävästi hiljentynyt, ja keskisen Välimeren reitillä siirtolaisten määrä on pysynyt viime vuoden tasolla.

Asian voi tarkistaa helposti UNHCR:n Välimeri-tilastosta.

Vuoden 2016 alussa tulijoiden määrä oli korkeampi kuin vuoden 2015 alussa, mutta puoliväliin ja loppupuolelle mennessä vuosi 2015 näyttäytyy selvästi suurempana.

Perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerola puhui aiheesta suomeksi sanottuna läpiä päähänsä Yleisradion Ykkösaamun haastattelussa 12.10.2016 väittäen Eurooppaan pyrkivien määrän kasvavan.

Valitettavasti Yleisradion toimittaja Johanna Östman teki haastattelun pohjalta jutun myös nettiin juurikaan tarkistamatta faktoja. 

Jutussa on useita virheellisyyksiä. Poliitikon sanomisia ei koskaan pitäisi laittaa nettiin tai lehteen sellaisenaan, vaan faktat pitäisi tarkistaa aina. 

Eerola väittää myös, että "Nyt kun on nähnyt ihan konkreettisesti kansallisuuslistaa maista, joista tänne tullaan, voi sanoa että monet ovat maista joissa ei varsinaisesti sodita, eikä olla lähdetty sotaa pakoon. Kyllä suurempi osa näistä ihmisistä on muita kuin varsinaisia sotapakolaisia."

Eerolan väite on yksiselitteisesti virheellinen

UNHCR:n Välimeri-tilaston mukaan Välimeren ylittäneiden kansalaisuuden top 3 on seuraavanlainen: 

Välimeren kautta Eurooppaan vuonna 2016 tulleiden kansalaisuudet. Lähde: UNHCR 
51% kaikista välimeren kautta maahan tulleista on joko Syyrian, Irakin tai Afganistanin kansalaisia. Kaikissa näissä maissa käydään erittäin vakavia pakolaisuutta aiheuttavia aseellisia konflikteja, Eurostatin mukaan Vuoden 2016 toisella vuosineljänneksellä syyrialaisista 98%, irakilaisista  60% ja afganistanilaisista 46% on saanut kansainväliseen suojeluun perustuvan myönteisen oleskeluluvan. Eritrealaisista 92% on saanut pakolaisstatuksen tai EU:n määritelmädirektiivin mukaista kansainvälistä suojelua.

Täytyy toki muistaa, että kansalaisuus ei kerro mitään siitä, onko ihmisellä todellinen tarve kansainväliseen suojeluun vai ei. Jokainen turvapaikkahakemus pitää tutkia yksilöllisesti. 

Esimerkiksi Nigerian kansalaisia koskevista päätöksistä EU-28-alueella vuoden 2016 toisella vuosineljänneksellä 21% oli myönteisiä. Nigeriaakaan ei voi millään perustein leimata lähtökohtaisesti maaksi, josta tullaan väärin perustein. Boko Haram ja muut aseelliset ryhmät raakuuksineen ovat varsin hyvin tunnettuja.

On selvää, että osalla ihmisistä ei ole perusteita kansainvälisen suojelun saamiselle. Tämä kuitenkin selviää vasta, kun turvapaikkahakemus tutkitaan. 

Väärillä perusteilla tapahtuvaa matkustamista Eurooppaan voi vähentää tarjoamalla oikeaa omakielistä tietoa lähtömaissa ja varoittamalla ihmissalakuljettajista. Ihmissalakuljettajilla on näet taloudellinen intressi syöttää ihmisille pajunköyttä.

Humanitaarinen viisumi vähentää ihmissalakuljetusta. Siksi sen käyttöönotto on järkevää.

keskiviikkona, syyskuuta 21, 2016

Työttömyysturvan heikennys vaikeuttaa kotoutumista

Sosiaali-ja terveysministeriö suunnittelee heikentävänsä maassa pysyvästi ja laillisesti asuvien maahanmuuttajien sosiaaliturvaa. Työtöntä maahan muuttanutta aiotaan tukea kymmenen prosenttia pienemmällä peruspäivärahalla kuin työtöntä suomalaista. Asiaa koskevan lakiehdotuksen on määrä tulla eduskunnan käsittelyyn tämän syksyn aikana.

Eriarvoista kohtelua on perusteltu muun muassa kustannussäästöillä sekä sillä, että Suomi olisi muutoksen jälkeen vähemmän houkutteleva maa hakea kansainvälistä suojelua. Esitys on todennäköisesti perustuslain vastainen. 

Yhdenvertaisuutta koskevat perustuslain säädökset kieltävät samassa asemassa olevien eriarvoisen kohtelun. Maassa pysyvästi ja laillisesti asuvia työttömiä työnhakijoita ei voi asettaa keskenään eriarvoiseen asemaan vain heidän alkuperänsä perusteella. 

Suomi on allekirjoittanut ja ratifioinut pakolaisten oikeusasemaa koskevan yleissopimuksen, jonka artiklat 23 ja 24 turvaavat pakolaisaseman saaneille saman sosiaaliturvan kuin maan kansalaisille. Kustannussäästöt tai oletetut signaalit lähtömaihin eivät ole hyväksyttäviä perusteita poiketa yhdenvertaisuusperiaatteesta

Mainittavia kustannussäästöjä tuskin edes tulee. Kun muut etuudet eivät riitä kattamaan välttämättömintä perusturvan tasoa, ihmiselle syntyy oikeus toimeentulotukeen.

Esityksen ongelmat ymmärtää ilman juristeriaakin. On yksinkertaisesti epäoikeudenmukaista, että yksi ihminen saa vain taustansa vuoksi pienempää rahaa kuin toinen, vaikka kuinka tekisi yhdessä sovitut asiat oikein. 

Työskentelen päivittäin haavoittuvassa asemassa olevien pakolaisaseman saaneiden kanssa. Heidän elämäntilanteensa, ikänsä ja persoonallisuuden piirteensä vaihtelevat, mutta yksi asia heitä yhdistää: he haluavat reilua kohtelua. Kuulluksi ja kohdatuksi tuleminen omana itsenä vahvistaa tunnetta yhteiskuntaan kuulumisesta. Eriarvoistavat käytännöt puolestaan heikentävät motivaatiota uusien asioiden opetteluun.

torstaina, elokuuta 04, 2016

Näin seksuaalista väkivaltaa vähennetään

Kansalaisuus tai kieli eivät selitä seksuaalirikollisuutta

Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa ihminen tuomitaan hänen todellisten tekojensa vuoksi. Syyttömiä ei rangaista, vaikka heillä olisikin sama kieli tai silmien väri kuin syyllisellä.

Siitä, mitä Jammu Siltavuori tai 196 vuosina 2006-2009 seksuaalirikoksista tuomittua supisuomalaista ovat tehneet, ei voi päätellä yhtään mitään siitä, mitä minä tai sinä ajattelemme seksistä ja säällisestä käytöksestä. Sama pätee mihin tahansa maahanmuuttajaryhmään.

Jos seksuaalirikollisuutta halutaan oikeasti vähentää, täytyy tutkia sitä, mikä ihmisiä seksuaalirikollisuuteen altistaa ja mitkä toimenpiteet ovat tuomittuihin seksuaalirikollisiin oikeasti tepsineet. Nykyisin on jo myös saatavilla verrattain luotettavaa tietoa hieman vaikeammin tutkittavasta asiasta: millaiset ennaltaehkäisyn ja seksuaalikasvatuksen keinot ovat toimivia? Missä muodossa välitetty tieto voi vaikuttaa toimintaan ja asenteisiin siten, että tekoon ei ryhdytä ensinkään?

Kieli tai kansalaisuus eivät selitä seksuaalirikollisuutta, koska seksuaalirikoksiin syyllistyneitä on häviävän pieni osa koko kansalaisuusryhmästä. Asiaa voi verrata henkirikollisuuteen: suurimmalle osalle suomalaisista ei tule ollenkaan mieleen laittaa kaveria hengiltä, vaikka henkirikollisuuden eurooppalaisessa vertailussa Suomi on verrattain korkealla.

Ihmiset tyrskähtelisivät, jos jokin kaikenkattava ”suomalaisuus yleensä” tai "suomalainen kulttuuri" liitettäisiin Juha Valjakkalan, Mika Murasen tai Markus Pöngän tekoja selittämään. Juoppojen keskinäiset tapot osataan yleensä kontekstualisoida ja selittää omaksi ilmiökseen, eikä kukaan vaadi Joel Hallikaista irtisanoutumaan ja tuomitsemaan näitä "suomalaisyhteisön" tekoja.

Jos seksuaalirikoksiin on pahimmissakin tapauksissa ja pitkällä, noin kymmenen vuoden ajanjaksolla syyllistynyt noin prosentti koko kansalaisuusryhmästä, ei kansalaisuutta saa selittäväksi tekijäksi millään. Esimerkiksi irakilaisia syyllistyi yhteensä kaikkiin eri seksuaalirikoksiin suomalaisten tuomioistuintilastojen mukaan vuosina 2005-2014 89 henkilöä, mikä on 1,23 prosenttia Irakin kansalaisista Suomessa vuonna 2015. Täysin lainkuuliaisia on yksinkertaisesti liian paljon.

Myöskään oleskelustatus ei kerro rikosalttiudesta mitään. Vuonna 2015 yhteensä 49 turvapaikanhakijaa epäiltiin seksuaalirikoksista, kun vuonna 2015 Suomeen saapui 32500 turvapaikanhakijaa. Prosentuaalisesti tämä vastaa noin 0,15 prosenttia kaikista turvapaikanhakijoista. Moni epäily ei johda edes tutkintaan, syytteeseen saati tuomioon, joten todellisia seksuaalirikollisia turvapaikanhakijoissa on vielä tuotakin lukua vähemmän. Esimerkiksi Helsingin uudenvuodenyö 2016 poiki 19 seksuaalirikosepäilyä (2 turvapaikanhakijaa epäiltynä) ja laajaa turvapaikanhakijoiden syyttelyä, mutta yksikään tapaus ei edennyt edes syyttäjälle, vaan kaikkien tutkinta keskeytettiin: useimmissa tapauksissa asianomistajaakaan ei saatu kuultavaksi.

Rikostilastoja tarkastellessa tulee aina tehdä sukupuoleen, ikään ja sosioekonomiseen asemaan liittyvät vakioinnit, jotta eri ryhmät saadaan vertailukelpoisiksi. Esimerkiksi iän ja tulojen vakiointi alensi Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen "Maahanmuuttajat rikosten uhreina ja tekijöinä"- tutkimuksessa Afrikasta ja Lähi-idästä muuttaneiden rikollisuustasoa 35 prosenttia.

Iän ja tulotason vakioinnin jälkeen Afrikasta ja Lähi-idästä kotoisin olleiden miesten raiskausrikollisuuden taso oli kuitenkin edelleen kymmenkertainen syntyperäisiin suomalaisiin nähden. Optulan tutkimuksen puutteeksi voi mainita sen, että koulutustasoa ei vakioitu millään tavoin. Matala koulutus on kuitenkin seksuaalirikollisuutta selittävä tekijä.

Erityisesti nuorilla tekijöillä, joilla eri koulutustaustoista huolimatta tulotaso on sama, koulutustason tarkastelu tulisi aina ottaa mukaan. On hyvin todennäköistä, että koulutusasteen vakiointi lähentäisi eri ryhmien rikollisuustasoja entisestään.

Kunnollisiin, tarkempiin seksuaalirikollisuuden syihin pääsee käsiksi tuomittujen seksuaalirikoksiin syyllistyneiden elämänkulkuja tarkastelemalla. Täysin lainkuuliaisten henkilöiden epäily ja syyllistäminen heidän etnisyytensä perusteella  ei johda mihinkään.

Mikä altistaa seksuaalirikollisuudelle?

Seksuaalirikollisuutta koskevaa viimeisintä tutkimusta on käyty läpi varsin kattavasti Yhdysvaltain oikeusministeriön alaisen SMART-yksikön julkaisemassa kirjassa ”Sex Offender Management Assessment and Planning Iniative”. 

Seksuaalirikollisuus saa varsin monia muotoja. Lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyneillä aikuisilla sekä ikäisiään raiskanneilla aikuisilla ei välttämättä ole paljoakaan yhteistä. Tyystin oma seksuaalirikollisuuden muotonsa on internetin kautta tapahtuva ahdistelu, johon syyllistyneet voivat hyvin monilta osin poiketa raiskausrikoksiin syyllistyneistä. (Simons 2014).

Useiden tutkimusten mukaan alttiutta raiskausrikollisuuteen yhdistävät väkivallan hyväksyvä ja uhria syyllistävä asennemaailma, omat väkivaltakokemukset sekä matala sosioekonominen asema. Päihteidenkäyttö lisää seksuaalirikoksiin syyllistymisen riskiä. Myös oman vertaisryhmän vaikutteet, eli oman kaveripiirin asenteet, lisäävät alttiutta seksuaalirikollisuuteen. Mitä tiiviimpi tällainen kaveripiiri on, sitä voimakkaammin se vaikuttaa seksuaalirikoksiin altistavasti. (Faubel 2014; Simons 2014; Lundgren ym. 2015).

Varsin suuri merkitys on tekijän lapsuuden kasvuolosuhteilla: vanhemman yliautoritaarisuus, kuritusväkivalta sekä heikosti kehittynyt tunneside lapsen ja vanhemman välillä altistavat seksuaalirikollisuudelle. Kun ihminen ei syystä tai toisesta pääse luomaan turvallista kiintymyssuhdetta luotettavaan aikuiseen (yleensä omaan vanhempaan), hän ei pysty tunnetasolla samastumaan muihinkaan. Näistä olosuhteista syntyvä empatiakyvyn puute altistaa seksuaalirikollisuudelle. (Faubel 2014; Simons 2014).

Usein seksuaalirikoksiin syyllistyneillä on epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö (Långstrom, Sjöstedt & Grann 2004; Craissati 2005). Beauregardin, Lussierin & Proulxin mukaan fyysinen ja henkinen väkivalta lapsuudessa ja nuoruudessa vahvistavat altistavat tälle häiriölle sekä lisäävät tunnekylmyyttä. Raiskausrikoksiin syyllistyneet eroavat muista seksuaalirikollisista (esimerkiksi lapsen hyväksikäyttöön syyllistyneistä tai internetahdistelijoista) siinä, että heidän tilillään on usein muitakin rikoksia, kuten huumerikoksia, varkauksia ja murtoja. Gottfredsonin & Hirschin (1990) mukaan nämä osaltaan ilmentävät epäsosiaalista persoonallisuushäiriötä.

Raiskausrikoksiin syyllistyneet ovat lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyneitä useammin myös sosiaalisesti taitavia, ja he ovat kyenneet muodostamaan jonkinlaisia parisuhteitakin. Valtaosa raiskaajista tuntee uhrinsa. Selvityksiä Raiskausrikoksista -julkaisun mukaan kolmannes kaikista raiskausrikoksista tapahtui puolisoiden tai seurustelukumppaneiden kesken, neljännes tuttavien tai ystävien välillä ja joka viides satunnaisten tuttavien kesken. Tuntemattomien tekemiä rikoksia oli kuudennes kaikista teoista.

Nuorten seksuaaliselle väkivallalle ja lähisuhdeväkivallalle altistavat tekijät Lundgrenin ym. (2015) mukaan.

Huono-osaisuuden kytkeytyminen seksuaalirikoksiin

Suomessa seksuaalirikoksiin syyllistyneissä on väestöosuuteensa nähden Lähi-idästä, Pohjois-Afrikasta sekä Saharan eteläpuolisesta Afrikasta lähtöisin olevia henkilöitä varsin paljon.

On varsin todennäköistä, että edellä mainittuja kasvatusolosuhteisiin, omassa elämässä koettuun väkivaltaan, kaveriporukkadynamiikkaan ja asennetekijöihin (esimerkiksi uhrin syyllistämisherkkyyteen) sekä matalaan koulutustasoon liittyviä riskitekijöitä on edellä mainituissa ryhmissä enemmän kuin syntyperäisillä suomalaisilla.

Tähän viittaa osaltaan Päivi Honkatukian ja Leena Suurpään taannoinen tutkimus, jossa rikoksiin syyllistyneiden - erityisesti vankilaan tuomittujen - perhesiteet näyttäytyvät mutkallisempina kuin muilla maahan muuttaneilla nuorilla.

Honkatukia ja Suurpään haastattelemat nuoret kertovat monimutkaisista perhesuhteistaan, perheen taloudellisista ja henkisistä vaikeuksista tai siitä, ettei ole perhettä, johon voisi palata tuomion jälkeen.

Nuoret haluavat olla lojaaleja vanhemmilleen, mutta samaan aikaan monen nuoren elämästä puuttuvat selvät yhteisölliset siteet. Haastateltujen joukossa oli esimerkiksi nuori mies, joka kertoi tuntevansa itsensä täysin irralliseksi: ei kotia, ei perhettä tai sukulaisia, ei ystäviä, ei institutionaalista tukiverkostoa eikä mitään tietoa siitä, minne hänen kannattaisi mennä vankilasta vapautumisensa jälkeen.

Irrallisuus sekä omasta lähiyhteisöstä että valtakulttuurista synnyttää omaa pienryhmädynamiikkaansa, joka voi vahvistaa seksuaalirikollisuudelle altistavia asenteita ja toimintamalleja. Väestöliiton PoikaS-hankkeen tutkimus, jossa käytiin läpi Poikien Puhelimeen tehtyjä puhelinsoittoja, havainnollistaa osaltaan sitä, millaisena seksiä, seksuaalisuutta sekä seksuaalisia rajoja koskevat käsitykset voivat tällaisessa ryhmässä näyttäytyä.

Aineistossa piirtyy esiin maahan muuttaneiden nuorten ryhmä, jolla on muita maahanmuuttajanuoria heikommat tiedot ehkäisystä, lisääntymisbiologiasta, anatomiasta ja sukupuolitaudeista. Heillä myös seksuaalisten rajojen kunnioitus on selvästi vaikeaa. Flirttailulla ei ymmärretä olevan rajaa, ja toisen seksuaalinen koskemattomuus ei aina ole itsestäänselvyys.

Tällä ryhmällä on vahvoja konservatiivisia asenteita suhteessa ei-heteroseksuaalisuuteen ja jossain määrin naisten asemaan. Samalla tämä ryhmä kuvailee seksuaalisten tekojen tekemistä suomalaispoikia rennommin. Mustasukkaisuus nousee esille usein, ja hylätyksi joutumisen käsittelyyn tällä ryhmällä on erittäin vähän rakentavia keinoja: väkivallan ja vihan osoitusten kautta käsitellään tunteita, joille ei ole muuta ulospääsykeinoa.

On varsin perusteltua sanoa, että panostaminen erilaisiin yhteiskunnallista huono-osaisuutta ehkäiseviin toimiin kuten ehkäisevään lastensuojeluun ja nuorisotyöhön vähentää myös alttiutta seksuaalirikollisuuteen. Varsin keskeisessä osassa on sisäpiiriytymistä ehkäisevä toiminta, joka mahdollistaa sosiaalisten siteiden luomisen kielellisten ja etnisten rajojen yli.

On kuitenkin selvää, että seksuaalisuus itsessään on aihealue, jonka pitää tulla kunnolla käsitellyksi, jotta seksuaalisia rajoja, ruumiillista koskemattomuutta ja hylätyksi tulemista opitaan käsittelemään rakentavasti. Tähän viittaa PoikaS-hankkeen tutkimuskin:

"Erityisesti ensimmäisen polven maahanmuuttajien kyky ottaa kritiikkiä vastaan ja muuttaa käsityksiään seksuaalisuuden rajoista on huono. Onneksi palveluun soittavat maahanmuuttajapojat yleensä kuitenkin kykenevät puheluiden toistuessa muuttamaan puhetapojaan ja yksin soittamissaan puheluissa kyseenalaistamaan käsityksiään.

Kouluopetuksessa kannattaisi olettaa, että varsinkin ensimmäisen polven maahanmuuttajilla on erityistarpeita erityisesti seksuaalisen itsemääräämisoikeuden, seksuaalisen häirinnän ja Suomen lain tuntemuksen osalta. Poikien Puhelimen kokemukset osoittavat, että häiriökäyttäytyvien poikien puheita ja asenteita voidaan kyllä muuttaa, mutta sen eteen joudutaan tekemään paljon työtä, jossa toistetaan asioita yhä uusista näkökulmista."

Seksuaalirikollisuuden ennaltaehkäisy: mikä toimii?

Edellä mainituissa seksuaaliselle väkivallalle altistavat tekijät ovat keskenään hyvin erilaisia. Esimerkiksi perheoloihin, lapsen ja vanhemman vuorovaikutukseen ja tunnesiteen vahvistumiseen vaikutetaan eri keinoilla kuin  matalaan koulutustasoon tai poikien kaveriporukkadynamiikkaan.

Tehokas seksuaalisen väkivallan ennaltaehkäisy edellyttää, että taustatekijöiden moninaisuus tunnustetaan myös ennaltaehkäisevässä työssä. Esimerkiksi tutkimuksissa seksuaalista väkivaltaa vähentäväksi todetun Safe Dates -mallin lisäksi on kehitetty perhelähtöinen Families for Safe Dates, jossa toimitaan sekä nuorten että heidän perheidensä kanssa.

Sekä Degue ym. (2014) että Lundgren ym. (2015) ovat tehneet systemaattiset tutkimuskatsaukset seksuaalista väkivaltaa ennalta ehkäisevistä käytännöistä.

Safe Dates -mallin lisäksi seksuaalista väkivaltaa vähensi selkeästi myös Shifting Boundaries -ohjelma, joka on kouluille suunnattu 6-10 viikon mittainen paketti. Luokkahuoneosiossa käsitellään sekä vuorovaikutustaitoja että seksuaalirikollisuutta koskevaa lainsäädäntöä. Ohjelmassa toteutettiin yhdessä oppilaiden kanssa myös seksuaalista häirintää koskeva julistekampanja, jonka lisäksi koulurakennus julistettiin yhteisellä sopimuksella (respecting boundaries agreement) seksuaalisesta häirinnästä vapaaksi alueeksi.

Deguen ja Lundgrenin tutkimuskatsauksissa oli myös runsas määrä sellaisia interventioita, joilla ei ollut toivottua vaikutusta seksuaalisen väkivallan esiintymiseen - valitettavasti tällaisia oli valtaosa interventioista.

Jotta ennaltaehkäisevällä toiminnalla voisi olla todellista vaikutusta, sen pitää täyttää muutamat kriteerit: toiminnan tulee olla (a) kokonaisvaltaista (b) oikein ajoitettua (c) käyttää riittävän monia opetusmenetelmiä (d) olla riittävän pitkäkestoista (e) olla ammattilaisten toteuttamaa (f) vaikuttaa kohderyhmän läheissuhteisiin (g) ottaa huomioon kohderyhmän sosiokulttuurinen tilanne.

Kokonaisvaltaisuus tarkoittaa sitä, että yksilön tietotaitojen lisäksi vaikutetaan myös muihin seksuaalirikollisuudelle altistaviin tekijöihin kuten perheoloihin ja vapaa-ajan vertaissuhteisiin. Se ei tarkoita saman sisällön tunkemista joka tuutista, vaan ihmisen lähiympäristön ja itselle tärkeiden toimintaympäristöjen huomioimista vaikkapa tekemällä yhteistyötä koulun, nuorisotoimen ja perhetyön kanssa. Toisin sanoen kohderyhmänä ei voi olla ainoastaan esimerkiksi maahanmuuttajanuoret vaan myös heidän vanhempansa tai tärkeät lähisukulaisensa.

Oikein ajoittaminen tarkoittaa ensinnäkin tärkeiden elämänvaiheiden huomioimista: Deguen mukaan ennaltaehkäisevä työ on tehokkainta nuorten kanssa.

Useiden opetusmenetelmien käyttö tarkoittaa sitä, että ihmisille annetaan useita erilaisia mahdollisuuksia ja näkökulmia tiedon käsittelyyn ja sisäistämiseen. Pelkkä faktatiedon välittäminen ylhäältä alaspäin esimerkiksi videoin tai kysymys-vastaus-tyylisin luennoin ei riitä. Kohderyhmälle pitää luoda mahdollisuus reflektointiin sekä tiedon aktiiviseen käsittelemiseen (esimerkkinä mainitaan rooliharjoitukset sekä kirjoitustehtävät).

Riittävän pitkä kesto tarkoittaa käytännössä useita sessioita tai tapaamiskertoja, jotta hampaankoloon jääneet kysymykset tulevat kunnolla käsitellyiksi ja jotta asiat eivät pääsisi unohtumaan. Deguen tutkimuskatsauksessa tuloksellisiksi havaittujen interventioiden kesto oli kaksi tai kolme kertaa pidempi kuin niiden interventioiden, joilla ei ollut vaikutusta kohderyhmään. Deguen ja Lundgrenin tutkimuskatsaukset antavat aihetta olla erityisen kriittinen kertaluonteisia, tietoiskuluonteisia, yhden tunnin kestäneitä interventioita kohtaan.

Ammattimaisuus tarkoittaa sitä, että seksuaalioikeuksia, seksuaaliterveystietoa ja erityisesti seksuaalista väkivaltaa koskevaa aiheistoa ovat opettamassa henkilöt, jotka ovat pätevöityneitä aiheen käsittelyyn. Deguen käsittelemissä nollatuloksen saaneissa tutkimuksissa oli yllättävänkin paljon interventioita, joissa oli luotettu erilaisiin vertaisohjaajiin tai "tavallisiin" opettajiin, joilla ei ole seksuaalisuuden ja väkivallan kaltaisten sensitiivisten erityisteemojen käsittelyn vaatimaa erityisosaamista.

Toiminnan kohdistaminen läheissuhteisiin  tarkoittaa käytännössä sitä, että toiminta ei ole ainoastaan tiedon kaatamista yksilöiden päähän, vaan sen reflektointia  omassa kaveripiirissä. Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että nuorisotalolla järjestettävän vertaistoiminnan avulla henkilön koko kaveripiiri otetaan toimintaan mukaan.

Sosiokulttuurinen relevanssi tarkoittaa käytännössä ihmisten elämäntilanteiden, tietotaitojen ja yhteiskunnallisen aseman ottamista huomioon. Esimerkiksi maahan teini-iässä muuttaneiden kohdalla kyse on siitä, että kielitaito sekä suomalaisen lainsäädännön tuntemus voivat olla merkittävästi heikompia kuin Suomessa syntyneillä ja kasvaneilla ikätovereilla keskimäärin.

Etenkin ulkonäöltään valtaväestöstä poikkeavat ovat myös usein rankastikin leimattu ja syrjitty vähemmistö, jonka luottamuksen voittamiseksi vaaditaan paljon työrauhaa ja aikaa.

Koska erittäin moni on ikätovereiden ja internethuutelijoiden taholta leimattu useaan kertaan seksuaalirikolliseksi ilman minkäänlaista perustetta, täytyy henkilöt tarvittaessa vakuuttaa siitä, että heitä ei epäillä eikä syytetä mistään.

Lähtökohta on ennemminkin se, että jokaisella on taustastaan riippumatta oikeus laadukkaaseen seksuaalioikeus- ja terveystietoon sekä kuulluksi ja kohdatuksi tulemiseen aihetta koskevissa keskusteluissa.

Koska ihminen kuuluu moniin erilaisiin ryhmiin, häntä ei tule pitää vain kansallisen kulttuurinsa tai maailmankatsomuksellisen viiteryhmän edustajana. Etukäteisoletukset siitä, mitä jossain "kulttuurissa" ajatellaan, ennemmin vaikeuttavat kuin helpottavat yhteisen sävelen löytymistä. Ihmistä ei saa lokeroida, vaan hänelle pitää antaa mahdollisuus kertoa itse, millaisia tottumuksia hänellä on ja miten hän on ne oppinut.

Miten uusintarikollisuutta ehkäistään?

Edellä mainitut toimintaperiaatteet koskevat siis ennaltaehkäisevää toimintaa. Tuolloin ollaan siis tilanteessa, jossa vaikutetaan ihmisen tietoihin, taitoihin ja asenteisiin ennen kuin mitään rikosta on tapahtunut. 

Tutkimuskirjallisuuden pohjalta Safe Dates sekä Shifting Boundaries on todettu vaikuttaviksi ennaltaehkäisevän toiminnan periaatteiksi. Poikien Puhelimen kaltaisella toiminnalla voi olla myös ennaltaehkäiseviä vaikutuksia, etenkin jos soittajan ja vastaajan välille muodostuu pidempiaikainen luottamussuhde.

Ennaltaehkäisy ei poista kaikkea rikollisuutta. Pieni ryhmä ihmisiä tulee aina syyllistymään rikoksiin. Rikosseuraamusten tulee tällöin olla sellaisia, että ne estävät uusintarikollisuutta. Vakaviin rikoksiin syyllistyneiden ulkomaalaisten kohdalla kysymykseen tulee karkottaminen ja maahantulokielto silloin, kun maasta karkoittamisen perusteet täyttyvät

Silloin, kun kyseessä on henkilö jota ei voida karkottaa (samassa ulkomaalaislain pykälässä eritellään, milloin henkilöä ei voida karkottaa), lähestymistavan tulee olla toinen. Vankien marinointi vuosikausia samanmielisten keskellä ilman mitään interventioita helpottaa heidän keskinäistä verkostoitumistaan ja haitallisten asenteiden leviämistä ja lisää näin ollen uusintariskiä.

Seksuaalirikollisten uusintariskiä vähentävät ennen kaikkea kognitiivis-behavioraaliset kuntoutusmuodot (Przybylski 2014). Näissä hoitomuodoissa pureudutaan seksuaalirikollisuutta ylläpitävien ajatus- ja toimintamallien tiedostamiseen ja työstämiseen sekä uhrille koituvien haittojen kokemukselliseen tiedostamiseen. Lyhyesti sanottuna kyseessä on oman toiminnan tavoitteellinen tutkiminen yhdessä. 

MacKenzien (2006) tutkimuksessa seksuaalirikollisten uusimisprosentti on keskimäärin 21, mutta kognitiivis-behavioraalisen hoito-ohjelman läpikäyneillä uusintariski on 9 prosenttia. Hansonin (2009) meta-analyysi oli samansuuntainen.  Draken, Aosin & Millerin (2009) meta-analyysissä hoito-ohjelmat vähensivät uusintariskiä 9,6 prosenttia ja toivat 4000 dollarin nettohyödyn kutakin ohjelmaan osallistunutta kohden. Suomessa STOP-ohjelmaa koskevan tutkimuksen tulokset olivat samansuuntaisia kuin kansainvälisissäkin tutkimuksissa, mutta ryhmien välinen ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. STOP-ohjelmaan osallistuneista kuusi prosenttia sai seuranta-aikana (keskimäärin 7,5 vuotta) uuden tuomion seksuaalirikoksista. Kontrolliryhmästä uuden tuomion sai 11 prosenttia seksuaalirikoksista tuomituista vangeista.

Alla oleva Löselin & Schmuckerin (2005) meta-analyysiin perustuva taulukko kertoo omalta osaltaan, millaisia kuntoutuksen vaikutukset yleensä ovat.


Kuten kuntoutuksessa yleensäkin, avainasemassa hoidon onnistumisen kannalta on kuntoutusta tarjoavan tahon ja toiminnan kohteen välinen vuorovaikutussuhde. Useammassakin tutkimuksessa (Marques ym. 2005; Friendship ym. 2003; Beech ym. 2001) vangit, jotka olivat mielestään "päässeet jyvälle", uusivat rikoksen harvemmin kuin he, joilla ei kuntoutuksesta vastaavaa kokemusta ollut. 

Hoidon onnistumista edistää Hansonin (2009) mukaan tukeutuminen niin sanottuihin RNR-periaatteisiin (Risk-Need-Responsivity principles). RNR-periaatteita on kolme. 

Riskiperiaate (risk principle) tarkoittaa sitä, että intensiivinen kuntoutus tulee suunnata korkean uusimisriskitason omaaville henkilöille. Henkilöille, joilla on matala uusimisriski, kuntoutus saattaa jopa nostaa uusimisriskiä. 

Tarveperiaate (need principle) tarkoittaa, että kuntoutuksessa huomioidaan haitallisten ajattelumallien lisäksi rikoskäyttäytymistä ylläpitävät elämäntavat ja olosuhteet. Esimerkiksi päihteiden väärinkäytön lopettaminen, päivärytmin löytäminen ja muiden rikoksettoman elämän kannalta oleellisten taitojen opettelu ovat avainasemassa kuntoutumisessa.

Mukautuvuusperiaate (responsivity principle) tarkoittaa kuntoutuksen muovaamista vastaamaan rikoksentekijän kapasiteetteja. Eri henkilöillä on erilainen keskittymiskyky ja pohjatietotaidot. Hyvän tuloksen aikaansaamiseksi joidenkin kohdalla on aloitettava enemmän ja useammin "nollasta" kuin toisten.

Lopuksi

Seksuaalirikollisuus, erityisesti silloin kun tekijä on ulkomaalaistaustainen, herättää usein enemmän öyhötystä ja emotionaalisia purkauksia kuin tavoitteellista ja järkiperäistä pohdintaa siitä, miten seksuaalirikollisuutta käytännössä vähennetään. 

"Vehkeet valtiolle" -tyylinen retoriikka on paitsi naperomaista kiukuttelua, myös haitallista turvallisuuden lisäämisen ja tehokkaan rikoksentorjunnan kannalta.

Tässä kirjoituksessa olen käynyt läpi sitä, miten seksuaalirikollisuutta voidaan oikeasti vähentää, ja pääkohdat voidaan kiteyttää näin:

- kieli ja kansalaisuus eivät selitä seksuaalirikollisuutta

- seksuaalirikollisuudelle altistavia tekijöitä ovat muun muassa koettu väkivalta, kasvatukselliset laiminlyönnit, heikosti lapsuudessa ja nuoruudessa kehittynyt tunneside lapsen ja vanhemman välillä, matala koulutus sekä väkivallan hyväksyttävyyttä ylläpitävä asenneilmapiiri

- Safe Dates -malli sekä Shifting Boundaries -malli ovat tutkitusti ennaltaehkäisseet seksuaalirikollisuutta

- Ennaltaehkäisy toimii vain, jos se on a) kokonaisvaltaista b) oikein ajoitettua c) useita opetusmenetelmiä käyttävää d) pitkäkestoista e) ammattimaista ja f) läheissuhteet huomioivaa

- Rikoksiin jo syyllistyneillä kognitiivis-behavioraaliset kuntoutusmuodot toimivat uusintarikollisuuden ehkäisyssä, erityisesti jos ne huomioivat ns. RNR-periaatteet


Kirjallisuus

Beauregard, E., Lussier, P., & Proulx, J. (2004). An exploration of developmental factors related to deviant sexual preferences among adult rapists. Sexual Abuse: A Journal of Research and Treatment, 16, 151–161.

Beech, A.R., Friendship, C., Erikson, M., & Ditchfield, J. (2001). A six-year follow-up of men going through representative probation based sex offender treatment programmes. HMSO [Her Majesty's Stationary Office],114, 1/4.

Craissati, J. (2005). Sexual violence against women: A psychological approach to the assessment and management of rapists in the community. Probation Journal: The Journal of Community and Criminal Justice, 52, 401–422.

Degue, S., Valle, L.A, Holt, M.K, Massetti, G.M., Matiasko, J.L, Tharp, A.T (2014). A systematic review of primary prevention strategies for sexual violence perpetration. Aggression and Violent Behavior, 19, 346-362.

Drake, E.K., Aos, S., & Miller, M. (2009). Evidence-based public policy options to reduce crime and criminal justice costs: Implications in Washington State. Victims and Offenders, 4, 170–196.

Faubel, S. (2014). Etiology of Adult Sexual Offending. Teoksessa Sex Offender Management Assessment and Planning Initiative. U.S. Department of Justice, Office of Justice Programs, Office of Sex Offender Sentencing, Monitoring, Apprehending, Registering, and Tracking.

Friendship, C., Mann, R.E., & Beech, A.R. (2003). The Prison-Based Sex Offender Treatment Programme— An Evaluation. London: Home Office.

Gottfredson, M., & Hirschi, T. (1990). A General Theory of Crime. Stanford, CA: Stanford University Press.

Hanson, R.K., Bourgon, G., Helmus, L., & Hodgson, S. (2009). A Meta-Analysis of the Effectiveness of Treatment for Sex Offenders: Risk, Need, and Responsivity. Ottawa, ON: Public Safety Canada.

Honkatukia, P, Suurpää, L (2007). Nuorten miesten monikulttuurinen elämänkulku ja rikollisuus. Helsinki: Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 232/Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 80. 

Kekkonen, Joonas (2012). Pelko, riemu ja himo. Poikien puhelimesta apua hakevien poikien seksuaalisuuspuhetta. Teoksessa Osmo Kontula (toim.) Mitä pojat todella haluavat tietää seksistä. Tehoa poikien seksuaaliopetukseen (PoikaS-hanke). Helsinki: Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 55/2012.

Lehti, M, Salmi, V, Aaltonen, M, Danielsson, P, Hinkkanen, V., Niemi, H., Sirén, R, Suonpää, K. (2014). Maahanmuuttajat rikosten uhreina ja tekijöinä. Helsinki: Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 265.

Långström, N., Sjöstedt, G., & Grann, M. (2004). Psychiatric Disorders and Recidivism in Sexual Offenders. Sexual Abuse: A Journal Of Research & Treatment, 16(2), 139-150.

Lundgren, R., Amin, A. (2015). Addressing intimate partner violence and sexual violence among adolescents: emerging evidence of effectiveness. Journal of Adolescent Health , 56(1), 42-50.

Lösel, F., & Schmucker, M. (2005). The effectiveness of treatment for sex offenders: A comprehensive meta-analysis. Journal of Experimental Criminology, 1, 117–146.

MacKenzie, D.L. (2006). What Works in Corrections: Reducing the Criminal Activities of Offenders and Delinquents. New York: Cambridge University Press.

Marques, J.K., Wiederanders, M., Day, D.M., Nelson, C., & van Ommeren, A. (2005). Effects of a relapse prevention program on sexual recidivism: Final results from California's Sex Offender Treatment and Evaluation Program (SOTEP). Sexual Abuse: A Journal of Research and Treatment, 17, 79–107.

Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos (2012). Selvityksiä raiskausrikoksista. Oikeusministeriön selvityksiä ja ohjeita 13/2012.

Przybylski, R. (2014). Effectiveness of Treatment for Adult Sex Offenders. Teoksessa Sex Offender Management Assessment and Planning Initiative. U.S. Department of Justice, Office of Justice Programs, Office of Sex Offender Sentencing, Monitoring, Apprehending, Registering, and Tracking.

Simons, D. (2014). Sex Offender Typologies. Teoksessa Sex Offender Management Assessment and Planning Initiative. U.S. Department of Justice, Office of Justice Programs, Office of Sex Offender Sentencing, Monitoring, Apprehending, Registering, and Tracking.

Tyni, Sasu (2015). Vankeinhoidon vaikuttavuus. Onko kuntoutukselle tilastollisia perusteluita? Joensuu: Rikosseuraamuslaitoksen julkaisuja 1/2015.

tiistaina, huhtikuuta 05, 2016

Perheenyhdistämisen vaikeuttaminen syrjii heikoimmassa asemassa olevia ja lisää ihmissalakuljetusta

Suurin osa Suomeen saapuneista turvapaikanhakijoista on miehiä. Tällöin myös turvapaikkaprosessissa oleskeluluvan saaneiden osalta sukupuolijakauma on miehiin päin kallellaan. Onkin oikeutettua kysyä, miten kansainvälinen suojelu saataisiin ulotettua paremmin myös naisiin ja lapsiin. 

Naisia on ollut turvapaikanhakijoissa vähemmän, koska laillisia kulkureittejä ei ole ja laittomat kulkureitit ovat heille kohtuuttoman vaarallisia. Laittomilla reiteillä naiset altistuvat miehiä useammin seksuaaliselle kaltoinkohtelulle, hyväksikäytölle ja muulle väkivallalle. Tuore YK-raportti valottaa asiaa.

Kun Syyrian kriisi pitkittyy ja pahenee entisestään, naisten ja lasten osuus myös laittomien reittien käyttäjinä on lisääntynyt. Kansainvälistä suojelua he eivät edelleenkään ole saaneet, vaan naiset ja lapset ovat limbotilassa Idomenin kaltaisilla pakolaisleireillä Kreikassa. Tämä on valtava ongelma juuri heidän hyväksikäyttönsä kitkemisen, tasapuolisen kohtelun ja kestävien ratkaisujen näkökulmasta.

***

Tehokas perheenyhdistäminen on yksi keino ulottaa kansainvälinen suojelu tosiasiallisesti myös heikommassa asemassa oleviin, naisiin ja lapsiin. Perheenyhdistäminen on mahdollista ydinperheen jäsenille: vanhemmille ja heidän alaikäisille lapsilleen silloin, kun perheenjäsen on saanut myönteisen oleskeluluvan. 

Kun Suomessa asuvan kansainvälistä suojelua saavan ihmisen side ydinperheeseensä on kunnolla selvitetty, voivat ydinperheen jäsenet matkustaa Suomeen virallisia ja turvallisia reittejä pitkin.

Näin vähennetään kansainvälistä rikollisuutta ja ihmissalakuljetusta, koska suojelua saaneen perheenjäsenillä ei ole tarvetta turvautua epämääräisiin bisneksenpyörittäjiin. 

Perheenyhdistäminen ei muodosta yhtään minkäänlaista "vetotekijää" niille, jotka suojelua eivät tarvitse. Ainoastaan myönteisen oleskelulupapäätöksen saaneet, todellista suojelua tarvitsevat, voivat yhdistää perheensä Suomeen. 

Turhia vetotekijöitä karsitaan pitämällä turvapaikkaprosessit nopeina ja selkeinä sekä tiedottamalla Suomen todellisesta tilanteesta: esimerkiksi siitä, että köyhyys, työttömyys, terveysongelmat tai vakavienkaan rikosten kohteeksi joutuminen eivät muodosta perustetta kansainväliselle suojelulle.

Kun odotukset ja todellisuus ovat balanssissa, ei turhia hakemuksiakaan tule. Vuonna 2015 tehtiin 3721 irakilaisia koskevaa turvapaikkapäätöstä, joista 2556 oli rauenneita hakemuksia (69% irakilaisia koskevista päätöksistä). Rauennut hakemus kertoo siitä, että ihmisellä on ollut luuloja ja vääriä tietoja Suomeen pääsystä, jotka ovat Suomessa oienneet. Jos tällainen tieto olisi henkilöllä jo lähtömaassa, ei hän lähtisi turhaan vaaralliselle reissulle, joka velkaannuttaa hänet tuhansilla euroilla hämärämiehille.

Hyvä perheenyhdistämispolitiikka takaisi sen, että suojelua saaneen henkilön perheenjäsenet eivät huku Välimeren aaltoihin eivätkä jää eri Euroopan maiden väliseen limbotilaan ilman minkäänlaisia tulevaisuudennäkymiä.

Kaikkien kotoutumisprosessi pääsee alkamaan kunnolla, kun oman äidin, isän tai lasten kohtalosta huolestuminen ei vie enää voimavaroja. Näin säästetään kaikkien aikaa ja rahaa ja autetaan todellisessa hädässä olevia.


Perheenyhdistämislainsäädännön kiristykset ovat olleet kohtuuttomia; käytännössä hakemuksen vireillepano on tehty mahdottomaksi


Käytännössä pakolaisten perheenyhdistäminen on kuitenkin tehty mahdottomaksi. Syynä ovat paitsi lainsäädäntöön pitkin 2010-lukua tehdyt kohtuuttomat kiristykset, myös oleskelulupaviranomaisen kohtuuttomat laintulkinnat.

Vuonna 2010 linjattiin, että alaikäisen hakijan tulee olla alaikäinen vielä sinä päivänä, kun päätös perheside­hakemukseen tehdään. Ei siis riitä, että nuori on alaikäinen silloin, kun hakemus jätetään. Vuonna 2015 keskimääräinen käsittelyaika kansainvälistä suojelua saaneen huoltajaa koskevien hakemusten kohdalla oli 366 vuorokautta. Varsin moni ehtii tulla täysi-ikäiseksi hakemuksen käsittelyn aikana. 

Oleskelulupahakemusta ei voi hylätä, jos hakemuksen käsittely on viivästynyt hakijasta ja perheenkokoajasta riippumattomasta syystä (Korkein hallinto-oikeus on muuten antanut vuosikirjaratkaisun, josta käy ilmi että Maahanmuuttovirasto ei ollut ottanut tätä seikkaa huomioon asianmukaisella tavalla). 

Hakemuksen jättämisen viivästymistä ei lasketa hakijasta riippumattomaksi syyksi. Juuri hakemuksen jättämisen vaikeus on romahduttanut hakemusmäärät (2014 hakemusta vuonna 2011, 599 hakemusta vuonna 2012).

Oleskelulupahakemuksen on voinut 2012 lähtien jättää vain ulkomailla asuva perheenjäsen itse. Lupahakemus jätetään lähimpään Suomen edustustoon, joka voi olla tuhansien kilometrien päässä. Perhesideoleskelulupaa hakevan henkilön pitää myös nykyisin oleskella laillisesti siinä maassa, jossa Suomen edustusto on. Jos oleskelua ei ole laillistettu, perhesidehakemusta ei oteta vastaan.

Punainen Risti ja ECRE ovat kertoneet esimerkein kohtuuttomista tilanteista, joihin lainmuutokset ovat johtaneet. 

Esimerkkitapauksessa Suomessa asuva, turvapaikan saanut Afganistanin kansalainen haki Pakistanissa asuvia omaisiaan Suomeen. Koko prosessi maksoi hänen perheelleen noin 10 000 euroa, kun mukaan lasketaan matkat edustustoon, oleskelun laillistaminen, majoitus, käännöskulut, hallinnolliset maksut, saattajan kulut ja perheen matka Suomeen.

Pakistanissa asuvat Afganistanin kansalaiset ovat pääsääntöisesti paperittomia. Heillä ei ole enää mahdollisuutta virallistaa oleskeluaan siellä. Pakistanissa on näet jo joitakin vuosia on ollut meneillään UNHCR:n, Pakistanin ja Afganistanin valtioiden yhteistyö tavoitteena edistää pakolaisten paluumuuttoa Afganistaniin.

Perheenyhdistämishakemusta ei voi jättää Pakistaniin, koska Islamabadin suurlähetystö Pakistanissa suljettiin elokuussa 2012. Tämän jälkeen perheenyhdistämistä hakevat Afganistanin kansalaiset ohjataan jättämään oleskelulupahakemuksensa Delhiin, Intiaan.

Voidakseen matkustaa Intiaan perheiden on matkustettava Afganistaniin anomaan viisumia Kabulin Intian lähetystöstä. Oleskelulupahakemus perhesidettä todistavien liitteiden kanssa tulee toimittaa henkilökohtaisesti Suomen Delhin edustustoon viisumin ollessa voimassa. 

Perhesidettä todistavien asiakirjojen kuten vihkimistodistusten ja lasten syntymätodistusten saatavuus ja laillistamisvaatimukset voivat asettaa perheille kohtuuttomia haasteita. Jos hakijalla, kuten esimerkiksi afganistanilaisella aviovaimolla, ei ole halussaan alkuperäistä vihkitodistusta, hänen on palattava Afganistaniin sille paikkakunnalle missä vihkiminen on suoritettu ja anottava paikkakunnan viranomaisilta kopio alkuperäisestä vihkitodistuksesta. 

On selvää, että kaikilla ei ole aikaa, varaa, kontakteja, riittäviä tietotaitoja eikä energiaa käydä läpi ruljanssia, jossa henkilö joutuu asioimaan useissa eri maissa.

Perheenyhdistämiset estävällä politiikalla toki myös ammutaan ihmiskaupan ja ihmissalakuljetuksen poistamistavoitteita jalkaan: kohtuuttomat vireillepanon esteet ja vaatimukset edestakaisesta ramppaamisesta yli 10 000 euroon nousevine kustannuksineen voivat johtaa hakijan tilanteeseen, jossa hän turhautuu ja turvautuukin ihmissalakuljettajiin ja yrittää päästä perheensä luo turvapaikkaa hakemalla. Laillisten reittien puuttuminen ruokkii ihmissalakuljetusta.


Maahanmuuttoviraston laintulkinta perhesiteen "vapaaehtoisesta katkeamisesta" on ristiriidassa Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen päätösten kanssa


Valitettavasti lainmuutokset, joilla de facto estetään perheenyhdistämistä koskevan hakemuksen jättäminen, eivät ole olleet ainut ongelma. 

Varsin suuri ongelma on oleskelulupaviranomaisen, Maahanmuuttoviraston, kyseenalainen tulkinta perhesiteen vapaaehtoisesta katkeamisesta. Silloinkin, kun DNA-testi ja yhteisen perhe-elämän viettäminen puoltaisivat myönteistä päätöstä. Ongelma on myös se, että hyvin vähäpätöiset ristiriitaisuudet esimerkiksi entisistä asunnoista tai koulunkäynnistä riittävät usein Maahanmuuttoviraston vakuuttumaan siitä, että todellista perhe-elämää ei ole ollut.

Itä-Suomen yliopiston tutkijat Miia Halme-Tuomisaari, Anna-Maria Tapaninen ja Hilja Aunela erittelivät ratkaisukäytäntöä Suomen Kuvalehdessä 13.11.2015. He olivat tutkimuksessaan käyneet läpi Maahanmuuttoviraston tekemistä kielteisistä päätöksistä tehdyt valitukset, jotka on käsitelty Helsingin hallinto-oikeudessa kymmenen viime vuoden aikana.


"Emme pystyneet osoittamaan, että sukulaisuussuhde takaisi positiivisen päätöksen. Emmekä sitä, että tosiasiallinen perhe-elämä takaisi. Vaikka perhe-elämää olisi vietetty, voidaan todeta, että kotoa lähdöstä on niin kauan, että perhe-elämä on katkennut", Halme-Tuomisaari luettelee.


Jos lapsen elämä on ollut kotimaassa sekasortoista, hänelle myönnetään turvapaikka, mutta koska elämä on ollut kotimaassa sekasortoista, voidaan katsoa, ettei todellista perhe-elämää ole koskaan vietetty eikä perhe voi siksi tulla Suomeen.

Jos Maahanmuuttovirasto ei löydä syytä, miksi juuri tietty lapsi perheestä on lähtenyt matkaan, voidaan tulkita että lapsi on lähetetty matkaan. Perhe on siis jättänyt lapsen edun huomioimatta ja kiertänyt maahantulosäädöksiä, katkaissut perhe-elämänsä itse.

Biologinen iänmääritys, jonka tulokset ovat plusmiinus kaksi vuotta, kelpaa aukottomaksi todisteeksi nuoren täysi-ikäisyydestä, mutta yhtä lailla biologinen dna-testi ei kelpaa aukottomaksi todisteeksi perhesiteestä. 

Toisin sanoen ei ole mitään tapaa ennustaa perheenyhdistämispäätöksen lopputulosta."


Maahanmuuttoviraston näkemys, että henkilö olisi vapaaehtoisesti katkaissut perhesiteensä vaikka jatkuva yhteydenpito sekä positiivinen DNA-testitulos todistavat muuta, on toki erittäin omituinen arkijärjen kannalta. Se on sitä kuitenkin myös juridisesti.

Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) mukaan valtion ja perheenyhdistämistä hakevan henkilön intressien välille on luotava oikeudenmukainen tasapaino. Perheside ei katkea noin vain silloin, kun perheenjäsen matkustaa yksin toiseen maahan ja saa sieltä turvapaikan.

EIT on jo vuonna 1988 päätöksessään Berrehab v. Alankomaat todennut, että avioliitossa syntyneen lapsen ja hänen vanhempiensa välillä vallitsee heti lapsen syntymästä ipso facto perheside joka ei katkea kuin aivan poikkeuksellisissa olosuhteissa. 

Myös EIT:n päätös Gül v. Sveitsi (1996) vahvistaa perhesiteen pysyvyyden ja sen, ettei perhesidettä voida katsoa katkenneeksi kuin ainoastaan hyvin poikkeuksellisissa tilanteissa. 

Poikkeuksellista tilannetta ei muodosta asuinmaan taloudellinen tilanne (Rodriguez Da Silva ja Hoogkamer v. Alankomaat 2006) tai se, että henkilö jättää perheenjäsenensä kotimaahan ja asettuu itse ulkomaille (Sen v. Alankomaat 2001). Jälkimmäisessä tapauksessa EIT:n mukaan ulkomaille muuttaminen ja lapsen jättäminen sukulaisten huostaan ei tarkoittanut ajatusta siitä, että lapsi jää kotimaahan pysyvästi ja että ajatus perheen yhdistämisestä olisi kokonaan hylätty.

Tapauksessa Tuquabo-Tekle ym. vs Alankomaat (2006) eritrealainen äiti oli paennut sisällissotaa ja jättänyt tyttärensä sukulaisten hoitoon. Äiti sai humanitaarista suojelua Norjasta ja muutti Alankomaihin. Kansallinen tuomioistuin hylkäsi tyttären oleskelulupahakemuksen katsoen perhesiteen katkenneen. EIT totesi, että valittajan aikomuksena oli koko ajan perheen yhdistäminen eikä äidin voitu katsoa jättäneen tytärtä omasta vapaasta tahdostaan, eikä valittajilla ollut mahdollisuutta viettää perhe-elämää entisessä kotimaassa. EIT katsoi, ettei perheside ollut katkennut.

Oma lukunsa on lapsen edun periaatteen jättäminen marginaaliin sekä Maahanmuuttoviraston että hallinto-oikeuksien ratkaisuissa. Halme-Tuomisaaren, Aunelan ja Tapanisen mukaan lapsen etu mainitaan hallinto-oikeuksien päätöksissä kursorisesti, mutta päätöksissä ei kerrota, miten se on otettu huomioon.

Heidän havaintonsa on samansuuntainen kuin Pakolaisneuvonnan selvityksessä vuoden 2014 osalta. Kyseisessä selvityksessä keskityttiin Hallinto-oikeuden päätöksiin. Lapsen edun arviointi oli useimmiten vain pelkkä maininta ilman varsinaista perustelua koskien kyseessä olevaa lasta, vaikka lapsen etu tulisi arvioida yksilöidysti kussakin tapauksessa. 

Perheenyhdistämisdirektiivin tarkoituksena on edistää perheenyhdistämistä ja sen tehokkuutta; toimeentuloedellytys toissijaista suojelua saaville voi olla Euroopan ihmisoikeussopimuksen 14 artiklan kieltämää syrjintää 

Euroopan unionin perheenyhdistämisdirektiivi, jonka kanssa yhteneväksi Suomen lainsäädäntöä kovasti halutaan muuttaa, on varsin selkeäsanainen siinä, että perheenyhdistämisdirektiivin nimenomainen tavoite on edistää perheenyhdistämistä ja sen tehokkuutta. 

Hallituksen pyrkimykset vaikeuttaa perheenyhdistämistä nykytilanteessa direktiiviä verukkeena käyttäen osoittaa sen, että hallitus ei juuri tunne direktiivin tulkintaa ohjaavaa oikeuskäytäntöä.

Sekä Komission perheenyhdistämisdirektiivin tulkintaohjeet että Euroopan Unionin tuomioistuimen päätös Chakroun vuodelta 2010 vahvistavat periaatteen perheenyhdistämisen edistämisestä ja sen tehokkuudesta.

Tapauksessa Euroopan parlamentti v. Euroopan unioni vuonna 2006 Euroopan unionin tuomioistuin vahvisti, että jäsenvaltioilla on direktiivin määrittelemissä tapauksissa velvollisuus yhdistää perheenkokoajan tietyt perheenjäsenet perheenkokoajan asuinmaassa ilman harkintamarginaalia.

On vastoin perheenyhdistämisdirektiivin perusperiaatetta perheenyhdistämisen edistämisestä ja tehokkuudesta asettaa perhe tilanteeseen, jossa hakemuksen vireillepanon esteet voivat olla ylitsepääsemättömiä, viivästyttää kohtuuttomasti asian käsittelyä ja aiheuttaa hakijalle mittavia kuluja.

Euroopan unionin tuomioistuin on todennut perheenyhdistämisen sallimisen olevan pääsääntö. Se korostaa, että jäsenvaltion mahdollisuutta edellyttää todisteita perheenkokoajan vakaista ja säännöllisistä tuloista ja varoista on tulkittava suppeasti. Jäsenvaltiot eivät saa käyttää niille annettua harkintavaltaa tavalla, joka olisi vastoin direktiivin tavoitetta ja tehokasta vaikutusta. 

Perheenyhdistämisdirektiivi toteaa suoraan, että jäsenvaltiot eivät saa pyytää pakolaista ja/tai perheenjäsentä tai -jäseniä esittämään todisteita esimerkiksi vakaista ja säännöllisistä tuloista (V luku, 12 artikla, 1. momentti).

Toisin kuin monet ovat luulleet, toissijaista suojelua saavat eivät ole lainsuojattomia ja direktiivin ulottumattomissa, vaikka direktiivissä mainitut, pakolaisille tarkoitetut suotuisammat edellytykset eivät heitä koskekaan. 

Tulkintaohjeet sanovat selkeästi, että "toissijaista suojelua saavan henkilön humanitaarisen avun tarve ei eroa pakolaisten tarpeesta, ja että molempien suojeluasemien samankaltaisuus vahvistetaan myös aseman määrittelyä koskevan direktiivin 2011/95/EU uudelleenlaaditussa tekstissä osana EU:n turvapaikkapakettia. Vaikka tilanne ei kuuluisikaan Euroopan unionin oikeuden piiriin, jäsenvaltioiden on silti noudatettava Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 ja 14 artiklaa"

YK:n Pakolaisjärjestö UNHCR onkin tähän liittyen todennut, että arvioitaessa kansainvälistä suojelua saavien perheenyhdistämistä ja oikeutta perhe-elämään, ei erottelu pakolaissopimuspakolaisten ja muunlaista kansainvälistä suojelua saavien välillä ole ylipäätään tarpeellista eikä perusteltua. 

UNHCR on kommentissa aiheellisesti viitannut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöön, jonka mukaan kiellettyjä syrjintäperusteita eivät ole vain synnynnäiset, henkilöön liittyvät syyt, vaan ihmisoikeussopimuksen 14 artikla syrjinnänkiellosta koskee myös esimerkiksi henkilön ulkomaalaisoikeudellisen statuksen perusteella määräytyvää kohtelua. 

Toisin sanoen: on erittäin vahvoja perusteita väittää, että on Euroopan ihmisoikeussopimuksen kieltämää syrjintää ulottaa toimeentuloedellytys yhdelle kansainvälistä suojelua saavalle ryhmälle (toissijaista suojelua saavat). Tämä näet asettaa tämän ryhmän eriarvoiseen asemaan pakolaissopimuspakolaisiin nähden. 

Vastaan tulevat myös muut Euroopan Ihmisoikeussopimuksen pykälät. Toimeentuloedellytystä ei voi asettaa perheenjäsenille, joita ei voisi 3 artiklan mukaisen kidutuksen vuoksi palauttaa lähtömaihinsa ja joilla ei ole tosiasiallista vaihtoehtoa perheenyhdistämiselle jossakin toisessa maassa.

Ratkaisuehdotus lainsäätäjälle: sähköinen hakeminen mahdolliseksi ja hakemuksen vireillepano-oikeus takaisin perheenkokoajalle


Jos ulkomaalaislainsäädäntöä halutaan muuttaa perheenyhdistämisdirektiivin mukaiseksi ja vähentää ihmissalakuljetusta, Suomen on ehdottomasti karsittava hakemusbyrokratiaa ja estettävä tilanteet, joissa perheenjäsen joutuu hakemuksen jättämisen vuoksi tekemään useita, pitkiä kalliita matkoja eri edustustoihin. Suunta on täysin toinen kuin mihin hallitus pyrkii.

Hakemuksen vireillepano-oikeuden voi vallan hyvin palauttaa perheenkokoajalle ja perhesidettä koskevan hakemuksen liitteineen voisi vallan hyvin tehdä sähköisesti kuten jo tällä hetkellä tehdään työ- ja opiskeluperustaisten oleskelulupien kanssa. 

Ulkomaalaislain ja EU-direktiivin vaatimia sormenjälkiä ei ole pakko ottaa perheenyhdistämishakemusta jättäessä: Esimerkiksi Belgia, Saksa ja Hollanti eivät tälläkään hetkellä ota biometrisiä tunnisteita edustustoissaan, vaan vasta maahantulovaiheessa. 

Palauttamalla vireillepano-oikeus perheenkokoajalle ja mahdollistamalla sähköinen hakeminen kevennetään sekä suojeluun oikeutettujen perheiden että Suomen viranomaisten työtaakkaa. Suomen lainsäädäntö saadaan vastaamaan perheenyhdistämisdirektiivin tarkoitusta ja tavoitteita, ja kohtuuttomat, turhia kustannuksia aiheuttavat esteet hakemuksen jättämiselle poistuvat.

Jokainen myönteinen päätös kansainvälistä suojelua saavan omaiselle tarkoittaa pienempää määrää ihmissalakuljettajan asiakkaita ja pienempää määrää ihmisiä vaarallisilla, laittomilla maahantuloreiteillä.

Normaalin perhe-elämän salliminen vahvistaa kotoutumista 


YK:n Lapsen oikeuksien yleissopimuksen mukaan lasta ei saa erottaa vanhemmistaan tahdon vastaisesti. Saman sopimuksen mukaan perheenyhdistämistä koskevat hakemukset on käsiteltävä ”myönteisesti, humaanisti ja kiireellisesti”. YK:n kaksi keskeistä ihmisoikeussopimusta, kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus sekä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva yleissopimus sisältävät molemmat säännökset perheestä yhteiskunnan luonnollisena ja perustavaa laatua olevana yhteisönä, jolla on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojeluun.

Asian ymmärtää toki ilman juridiikkaakin. 

Esimerkiksi sukupuolineutraalia avioliittolakia, varhaiskasvatusta tai muutakin perhepolitiikkaa koskevissa keskusteluissa korostetaan juurta jaksain sitä, mikä merkitys omilla vanhemmilla, heidän läsnäolollaan ja turvallisella perhe-elämällä on lapsen kasvulle ja kehitykselle. 

On perin omituista, että samat henkilöt jotka ovat puolustamassa perhearvoja henkeen ja vereen, työntävät käärmettä pyssyyn yrittäessään löytää perusteluja sille, että alaikäisen lapsen erillään olo vanhemmistaan olisi pakolaisten kohdalla jotenkin toivottava asiaintila. 

Omien vanhempien merkitys uskottavana auktoriteettina, tosiasiallisena hölmöilyn estäjänä sekä roolimallina on pakolaislapsille ja nuorille samanlainen, ellei suurempi, kuin valtaväestölle. Ei ole mitenkään kansantaloudellisestikaan edullista, että tavallisen vuokra-asunnon ja vanhempien kanssa vietättävän perhe-elämän sijaan monet yksin tulleet elävät oleskeluluvan saatuaan perheryhmäkodeissa tai tukiasumisyksiköissä. Niidenkin ylläpito maksaa. Hyväkään palkattu ohjaaja pysty mitenkään korvaamaan lapsen omia vanhempia.

Jos ihminen toimii perheitä puolustaessaan johdonmukaisesti, hän puolustaa lapsen oikeutta vanhempiinsa myös pakolaisten kohdalla.

Kuten Annakaisa Kuusisto-Arponen toteaa mainiossa Politiikasta-artikkelissaan,

"Perheettömäksi suojelemisella ja äärimmilleen tiukennetulla maahanmuuttopolitiikalla luodaan ainoastaan yksinäisten maahanmuuttajalasten ja -nuorten sukupolvi. Pahimmillaan tämä johtaa tilanteeseen, jossa näiden lasten ja nuorten osallisuus yhteiskuntaan on heikko ja kustannukset moninkertaiset harkittuun perheenyhdistämiseen verrattuna."